— Nähkääs, hän pitää paljon siitä, että ihmisiä saapuu tänne ja jää meidän luoksemme — henkilöitä, jotka tuntevat maailmaa ja voivat puhua — sellaisia henkilöitä kuin te. Hän on siihen ihastunut, sillä hän tietää — oi, hän tietää melkein kaikki itse ja voi puhua — ei, niinkuin lintu visertää — ja entä ne kirjat, joita hän lukee — te hämmästyisitte. Älkää menkö; tässähän on jälellä vaan pari päivää ja hän olisi pahoillaan.
Minä kuulin sanat, mutta sain niistä tuskin selvää, sillä niin olin vaipunut ajatuksiini ja mietiskelyyn. Hän poistui luotani, mutta minä en sitä huomannut. Hän tuli kuitenkin pian takaisin valokuva kädessään, asetti sen minun eteeni ja sanoi:
— Kas niin, sanokaa nyt hänelle vasten naamaa, että te olisitte voinut jäädä tänne ja tavata häntä, mutta te ette tahtonut.
Tuon toisen katse teki tyhjäksi viisaan aikeeni. Minun tuli jäädä ja alistua vaaralle alttiiksi. Sinä iltana polttelimme me piippua kaikessa rauhassa ja puhelimme kauvan kaikemmoisista asioista, mutta enimmän hänen vaimostaan; ja minulla ei tosiaankaan ollut ollut niin hauskaa ja virkistävää hetkeä moniin aikoihin. Niin tuli torstai ja kului hyvin pian. Hämärän tullen saapui taloon muuan pitkä kullankaivaja, joka asui kolmen peninkulman päässä sieltä — hän oli yksi niitä harmahtavia ja väsähtäneitä —, ja tervehti meitä sydämellisesti vakavin ja valituin sanoin. Sitte hän virkkoi:
— Minä tulin vaan kysymään pikku rouvaa, milloin hän tulee kotia.
Onko hän lähettänyt mitään tietoa?
— Onpa niinkin, kirjeen. Haluttaako teidän kuulla sitä, Tom?
— Kyllä, sitä toivon kyllä… ellei vaan teillä, Henry, ole mitään sitä vastaan.
Henry otti kirjeen esille laukustaan ja sanoi, että hän jättäisi lukematta muutamat yksityiset sivuseikat, jollemme siitä pahastuisi; sitte luki hän kirjeen pääasiallisen sisällön — se oli rakkautta uhkuva, maltillinen ja kauttaaltaan herttainen ja mukaansa tempaava kirje varustettuna jälkikirjotuksella, joka oli täynnä ystävällisiä tervehdyksiä Tomille ja Joelle ja Charleylle ja muille rakkaille ystäville ja naapureille.
Kun hän oli lukenut loppuun, katsahti hän Tomiin ja huudahti:
— Ohoo, vai jo taaskin! Ottakaapas pois kätenne ja sallikaa minun katsoa silmiinne. Noin te teette aina, kun minä luen häneltä saamaani kirjettä. Siitä minä kirjotan hänelle.