— Älkää, sitä ette saa tehdä, Henry. Minä alan tulla vanhaksi, nähkääs, ja pieninkin pettymys saattaa minut itkemään. Minä luulin, että hän olisi jo itsekin täällä, ja te olettekin saanut vaan kirjeen.
— No, kuka teille on sitä valehdellut? Minä luulin kaikkien tietävän, että hän ei tule ennenkuin lauvantaina.
— Lauvantaina! Aivan oikein, senhän minä tiesinkin, kun tarkemmin asiaa ajattelen. En tiedä, mikä minuun lie tullut viime aikoina. Luonnollisesti minä sen tiesin! Mehän odotamme häntä kaikki. Ei, mutta nyt täytyy minun mennä. Mutta kyllä minä sitte näytän itseni, kun hän tulee.
Jotenkin myöhään perjantaina iltapäivällä tuli muuan toinen harmaapää veteraani noin peninkulman päässä olevasta hökkelistään ja sanoi, että pojat tahtoivat pitää vähän hauskaa lauvantai-iltana, jos Henry luulisi, ettei rouva olisi matkasta väsynyt.
— Väsynytkö? Hänkö väsynyt! Ei, kuulkaapas kummempaa! Te tiedätte kyllä, Joe, että hän voisi valvoa illat vaikka kuuden viikon ajan voidakseen saattaa jollekin teistä iloa.
Kun Joe kuuli, että oli saapunut kirje, pyysi hän sitä luettavaksi, ja saamansa sydämelliset tervehdykset veivät hänet ihan pois suunniltaan; että jotain sellaista voi tapahtua hänelle, että rouva mainitsi hänen nimensäkin!
— Herra Jumala, me kaipaamme häntä niin kovin paljon! sanoi hän.
Lauvantaina iltapäivällä huomasin katsovani kelloani jotenkin usein.
Henry älysi sen ja sanoi kummastuneena:
— Ette suinkaan ajattele, että hän olisi täällä niin pian?
Minä tunsin ujostuvani, mutta nauroin ja sanoin, että se oli minun tapani, kun jotain odottelin. Mutta hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä ja siitä lähtien alkoi hän tulla levottomaksi. Neljä kertaa vei hän minut mukanaan erääseen paikkaan tiellä, josta oli laaja näköala, ja siellä seisoi hän katsellen. Useamman kerran hän virkkoi: