VILUSTUMISTA VASTAAN
On ehkä hyvä kirjottaa yleisön huviksikin, mutta paljon ylevämpää ja jalompaa on kirjottaa sen valistamiseksi, sen hyödyksi. Tällä kirjotuksella on ainoastaan viimeksi mainittu tarkotus. Jos se voi parantaa jonkin kärsivän yksilön terveyden kanssaihmisteni seassa, sytyttää toivon ja iloisuuden tulen hänen sammuviin silmiinsä ja jälleen henkiin herättää menneitten päiväin reippaat, jalot tunnelmat hänen kuolleessa sydämessään, niin tulevat vaivani kyllin palkituiksi ja minun sieluni täyttää se onnellinen autuus, jota kristitty tuntee tehtyään hyvän ja omaa etua pyytämättömän työn.
Koska minä olen elänyt puhdasta ja tahratonta elämää, on minulla oikeus uskoa, ettei kukaan, joka minut tuntee, tule hylkäämään niitä neuvoja, joita nyt aijon antaa, pelosta että minä muka koettaisin pettää häntä. Lukekoon yleisö seuraavassa esittämäni kokemukset vilustumisen parantamisessa ja seuratkoon sitte minun esimerkkiäni.
Eräässä Virginiassa sattuneessa tulipalossa kadotin minä kotini, onneni, terveyteni ja kapsäkkini. Kahdesta ensinmainitusta vahingosta ei nyt maksa puhua, sillä kodin ilman äitiä tahi sisarta tahi jotain kaukaista naissukulaista, joka korjaamalla talteen likaiset liinavaatteet tahi edes noutamalla saappaat uuninkomerosta muistuttaisi siitä että on edes joku, joka ajattelee ja rakastaa — sellaisen kodinhan voi helposti hankkia sijaan. Enkä minä paljon piitannut onneni kadottamisestakaan, sillä koska kerran en ollut mikään runoilija, ei alakuloisuus olisi kauvan mieltäni painanut.
Mutta hyvän terveyden ja paremmanpuoleisen kapsäkin menettäminen oli tuntuvampi kolaus.
Sinä päivänä, jolloin tulipalo sattui, vilustuin minä ankarasti ylenmäärin ponnisteltuani pelastaakseni jotakin. Päälle päätteeksi ei minulla ollut mitään hyötyä suunnitelmastani tulen sammuttamiseksi, sillä se suunnitelma oli niin monimutkainen, etten saanut edes sitä valmiiksi ennenkuin puoli viikkoa perästäpäin.
Kun ensi kerran aloin ryhtyä varokeinoihin vilustumista vastaan, kehotti minua muuan ystäväni pesemään jalkani lämpimällä vedellä ja sitte menemään maata. Minä tein sen. Kohta sen perästä neuvoi minulle eräs toinen ystävä kylmää suihkua. Minä otin senkin. Tunnin perästä sanoi minulle muuan toinen sääntönä olevan, että vilustuessa on syötävä ja kuumeessa sulatettava. Minulla oli kumpaakin. Minä katsoin senvuoksi parhaaksi ahmia vatsani täyteen vilustumisen vuoksi ja olla siitä mitään mainitsematta kuumeelle ja antaa sen sitte sulaa jonkin aikaa.
Sellaisessa tapauksessa kuin tämä en minä tee tavallisesti mitään puolinaista; minä söin oikein vahvasti, tein tuttavuutta erään tuntemattoman herran kanssa, joka juuri samana aamuna oli avannut uuden ravintolansa; hän seisoi hiukan loitompana ja odotti kunnioittavan äänettömänä, kunnes olin lopettanut vilustumissyömiseni, ja kysyi sitte, tokko ihmiset täällä Virginiassa olivat paljon vilustumisen vaarassa? Minä vastasin, että niin luulin olevan.
Hän meni ulos ja irrotti sylttinsä seinältä sulkeakseen koko ravintolaliikkeensä.
Minä läksin konttoriini ja tapasin tiellä muutaman tuttuni, joka selitti, että jos yleensä tahdottiin parantaa vilustumista, niin oli juotava neljänneskannua lämmintä suolavettä. Minä luulin, että sisälleni tuskin enää olisi sopinut, mutta koetin kumminkin. Tulos oli hämmästyttävä. Luulin melkein, että kuolematoin sieluni purkautuu ulos.