»Seuraatko sinä minun mukanani?» hän kuiskasi juuri ennenkuin Ellen avasi talon oven.
Ellen painoi alas katseensa. Miehen silmät olivat syvällä hänen kasvoissaan ja ne olivat keltaisenvihertävät väriltään kuin vuohella. Hän oli alkujaan skotlantilainen, mutta hänen vereensä oli kaksi sukupolvea sitten sekaantunut intiaaniverta; hän oli ollut Caleb Garen palveluksessa kolme vuotta.
He astuivat huoneeseen, ja Caleb näki hänet.
»Kas —» hän sanoi astuen lähemmäksi tervehtiäkseen
Malcolmia, »tuossahan Malcolm on jälleen! Mitäs kuuluu — mitäs pojalle kuuluu?»
Malcolm irvisteli ja ojensi kätensä Amelialle ja Martinille. Caleb tahtoi ystävällisellä tervehdyksellään näyttää, ettei miehen tulo hämmästyttänyt ketään — vaikka jokainen perheen jäsen epäilikin, että hänen tulonsa merkitsi Ellenille enemmän kuin hänellä oli oikeutta tunnustaa. Ellen pysytteli huoneen perällä ja voiteli leivoksia, jotka hän oli ottanut uunista, sillä välin kuin Malcolm vastasi Calebin tiedusteluihin.
»Kai me voimme tarjota Malcolmille yösijaa muutamiksi päiviksi, äiti?» Caleb kysyi kääntyen Amelian puoleen. »Parasta levätä hiukan ennenkuin lähdet uudelle taipaleelle.»
Malcolm kiitti, mutta sanoi luvanneensa Yellow Postissa auttaa Erik Bjarnassonia veneen rakentamisessa ja aikovansa vielä samana iltana lähteä sinne.
Malcolm meni navettaan Martinin ja Calebin kanssa. Ellen alkoi valmistaa illallista sillä välin kuin Amelia läksi katsomaan, olivatko tomaatintaimet vahingoittuneet. Yksin jäätyään Ellen tunsi tahtomattaan verensä alkavan kuohua. Hänellä ei ollut kuin yksi ainoa pieni muisto — ennen lähtöään Malcolm oli suudellut häntä navetassa ja pyytänyt odottamaan häntä, kunnes hän palaisi takaisin. Tuo hetki oli mennyt menojaan, mutta sen jälkeen päivät työssä olivat tuntuneet vähemmän yksinäisiltä. Mutta ei kukaan saanut sitä aavistaa. Ei kukaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän pyyhki ne äkkiä pois, kun ovi narahti.
Lind vain tuli huoneeseen hiljaa niinkuin tavallisesti. Hän kietoi kätensä Ellenin ympärille.