»Kuka tuo tumma mies on, joka kulkee isäsi kanssa, Ellen?» hän kysyi.
»Eräs isän entisistä apulaisista vain», vastasi Ellen. Lind huomasi, että Ellen sanoi »isän». Kaikki talossa oli »isän», vieläpä apulaisetkin. Lind ihmetteli, olikohan hän samainen mies, josta Judith oli puhunut. Hän näytti tipahtaneen suoraan taivaasta samoinkuin myrskykin.
Lind katsoi ulos ikkunasta lännen puolelle, missä aurinko laski kirkkaana. Ihanaa olisi varmaankin nyt metsätiellä, kun sade oli puhdistanut puut tomusta.
»Etkö voisi tulla hiukan kävelemään kanssani», Lind kysyi Elleniltä.
»Myrskyn jälkeen on nyt niin tyyntä.»
»Minun pitää keittää illallisruokaa», sanoi Ellen.
»Sitten lähden kai yksin.»
Kun Lind oli mennyt, astui Ellen ovelle ja silmäsi navettaan päin. Karjatiellä, joka kulki laidunmaan poikki, hän näki Malcolmin astuvan Calebin rinnalla, ja Caleb osoitti kädellään etelää kohti. Ellenin olisi tehnyt mieli seurata heitä saadakseen tietää, mitä Malcolmille sanottiin. Calebin ystävällisyyden takana piili jotain. Ennen pitkää se tulisi ilmi. Omituinen ylpeys esti Elleniä nousemasta kapinaan isäänsä vastaan. Sillä kapinoiminen merkitsisi sitä, että hänellä oli paha omatunto. Caleb oli hänen isänsä, ja kaikki se vääryys, mitä isä oli tehnyt, heijastuisi pakostakin häneen. Siksipä hän yritti puolustaa Calebin käytöstä heitä kohtaan. Koettaessaan tätä tehdä hänen oli pakko sulkeutua yhä enemmän itseensä. Malcolmin ilmestyminen hänen elämäänsä oli kuin kangastus, jonka hän koko sydämestään toivoi muuttuvan todellisuudeksi, vaikka hän tiesikin sen olevan vain harhanäyn. Se ei voinut muuttua todellisuudeksi. Ei mikään tullut milloinkaan todelliseksi.
Hän seisoi ovella, tuo hento pieni tyttönen punaisine käsineen ja litteine leukoineen. Hänen suuret, laajentuneet silmänsä, jotka tekivät hänet miltei kauniiksi, seurasivat noita molempia miehiä, kunnes he kääntyivät kaakkoon päin pellavapeltoa kohti. Ellen ihmetteli, tokko Malcolm katsoisi taakseen ja näkisi häntä — sitten hän muisti, ettei hän pitkän välimatkan vuoksi voisi kuitenkaan nähdä, kääntyipä hän taakseen tai ei. Nyt Calebin ja Malcolmin ääriviivat sulautuivat yhdeksi ja katosivat kaukaisen pellavapellon taustaa vasten. Ellen painoi kätensä silmiään vasten ja kääntyi pois ovelta.
III.
»Hienoa lajia, vai mitä?» Caleb kysyi Malcolmilta, joka pysähtyi tarkastamaan pellavaa. »Se merkitsee uutta taloa ensi keväänä, jos se edistyy edelleen samalla tavalla. Täytyy rakentaa, Malcolm. Tytöt ansaitsevat hienon kodin. Ellen alkaa jo olla niin vanha, että sulhasia tulee taloon — nuoria farmareita. Tahdon näyttää heille, että tytöt lähtevät yhtä hyvästä talosta kuin mihin heidät viedäänkin. Täytyy rakentaa — täytyy rakentaa. Tytöillä täytyy olla hyvä koti. Ha, haa! Heille ei mikään huono kelpaa — kuulisitpa vain heidän juttelevan! Se sitten on varmaa!»