Murkinan jälkeen Judith meni lypsylle, ja Lind seurasi hänen mukanaan. Karjapihan toista päätä varjostivat itkuraidat, jotka olivat hiirenkorvalla. Judith talutti sinne lehmänsä.
»Tällä puolen on hiukan kauniimpaa», hän sanoi.
Navetta sekä tallit olivat rakennetut harmaista, veistämättömistä hirsistä ja matalat katot turpeista, jotka vihoittivat jo hiukan, vaikka olikin yhä kylmä ja raaka ilma. Maa karjapihassa oli kovaa kuin sementti, sillä viikkokausiin ei ollut satanut eikä tullut lunta; Lindin mielestä se oli kuin korkokartta, jollaisia lapset valmistivat kouluissa. Karjan syviä jälkiä oli miltei mahdoton erottaa ihmisjäljistä, jotka olivat niihin sekaantuneet. Talvipakkanen oli uurtanut ne siihen ja vain kevätsateet saattoivat ne jälleen pestä pois.
»Milloin sinä päätit koulusi, Judie?» kysyi Lind. Hän oli käynyt istumaan kivelle tytön läheisyyteen ja katseli, miten suora, valkea maitosäde valui kiulun pohjaan pitäen lorisevaa ääntä. Lehmän kyljet kiilsivät, sen häntä oli paksussa lannassa. Elukka katsoi etulapansa yli pyörein, kysyvin silmin ja märehti.
»Kävin aamupäivin koulussa viime vuonna — joka päivä. Luultavasti en tule enää kouluun tänä vuonna. Isä ei ole puhunut siitä enää mitään viime aikoina. Maan jäätyessä hän puhui siitä, ja minä olin kovin hyvilläni. Mutta tuskinpa hän tarkoitti sillä mitään.»
Lind tunsi jälleen vastenmielisyyttä Calebia kohtaan. Suorastaan rikollista oli kieltää tytöltä sitä sivistystä, joka kuitenkin oli niin helposti saavutettavissa.
»Eikö äitisi voi vaikuttaa siihen mitään? Haluaisitko sinä käydä koulua?»
»Halu ja sen toteuttaminen on kaksi eri asiaa», sanoi tyttö katsoen polviensa välissä olevaan kiuluun.
»Mutta, Judith», sanoi Lind vakavasti kumartuen tytön puoleen, »eikö asiaa voitaisi järjestää siten, että sinä pääsisit kouluun — eikö isäsi tule toimeen sinun avuttasikin?»
»Kyllä hän tulee, mutta ei tahdo. Turhaa siitä on puhuakaan.» Judith muutti asentoaan jakkaralla. Hän näytti äkkiä tulleen araksi, kun keskustelu kohdistui hänen salaisimpiin toiveisiinsa.