»Tiedäthän, Judith, että asiat vain pahenevat, jos sinä suututat isää vielä. Kirves on yhä tallin seinässä», Amelia sanoi heidän ollessaan yksin keittiössä. »Hän lähettää sinut kaupunkiin — olet jo siksi vanha, että he voivat pidättää sinua siellä vuosikausia tällaisesta syystä. Älä tee mitään mieletöntä, lapsi. Se on vain sinulle pahaksi, jos sen teet. Isä saa sinut kiinni, menitpä minne hyvänsä.»
Judith ei vastannut, mutta hänen kasvonsa kovettuivat. Hän tiesi, mitä hänen tuli tehdä. Hän vei kahvipannun toiseen huoneeseen ja laski sen pöydälle. Sitten hän huusi toiset ullakolta alas.
Aamiaisen jälkeen Lind seisoi ulkona lammaslaitumen aidan luona ja katseli, kun Judith, Ellen, Charlie ja Caleb läksivät heinäpellolle. Caleb ajoi rattailla, ja toiset, kulkien jalan, ajoivat hevosia edellään. Lindistä tuntui siltä kuin sotamiehet olisivat siinä kuljettaneet vankeja kivitöihin.
Amelia suoritti askareensa tänä päivänä ikäänkuin hän koko ajan olisi pitänyt Judithia henkisesti kahleissa. Hänen ajatuksensa olivat kaiken aikaa heinäpellolla ja hän ponnisti tahtoaan Judithia vastaan. Kaikki paha, mikä saattoi kohdata Markia, riippui nyt Judithista. Amelian tahto kieppui tämän tosiasian painon alla. Mutta hänen täytyi olla ankara. Judith oli masennettava. Judith oli Calebin lapsi.
Caleb oli pellolla koko päivän seuraten rattailtaan heinänkorjuuta.
Hän oli päästänyt tamman irti, ja rattaat seisoivat metsän varjossa.
Jonkun kerran hän astui pellon poikki katsomaan, miten tytöt ja
Charlie suoriutuivat työstä. Hän oli hyvällä tuulella ja puhui heille
kehottavia sanoja.
Judith, joka väsymättä polki ja painoi kokoon heiniä, ei kuunnellut eikä nähnyt Calebia. Hän ei sallinut kuin yhden ainoan ajatuksen tunkeutua aivoihinsa, sen näet, että hän karkaisi täältä, niin pian kuin heinänkorjuu olisi päättynyt, yhdentekevää, mitä seurauksia siitä olisi. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut muuta tehdä. Jollakin tavalla hänen täytyi tavata Sven ja kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän aikoi odottaa vielä pari päivää. Hän sulkisi korvansa Amelian varoituksilta. Ne eivät merkinneet mitään — Amelia vain pelkäsi Calebia. Mitä siitä, jos Caleb lähettäisikin hänet kaupunkiin? Eiväthän he voisi todistaa mitään, vaikka kirves olikin seinässä. Voisihan hän vaikka murtautua talliin ja ottaa kirveen pois sieltä. Caleb oli lukinnut oven, mutta helpostihan ikkunan sai rikki. Ei, kirvestä hän ei ottaisi pois sieltä. Sehän olisi pelkurimaista yhtä pelkurimaista kuin se, että Caleb oli jättänyt sen paikoilleen. Kirves saisi olla siellä, missä oli. He saisivat tehdä hänelle mitä ikänä haluaisivat. Mutta heinänkorjuun päätyttyä hän lähtisi pois.
Judith katseli lakeaa maata, joka lepäsi siinä värittömänä harmaan taivaan alla. Pohjan puolella oli valkeaa usvaa. Savua. Kulovalkeaa. Eikä sadetta ollut pitkään aikaan ollut. Mutta nyt tuuli tyyntyi, ja ilma tuntui paksulta ja kuumalta. Heinän tuoksu ja lämpö kohosi puuskittain. Huulet tulivat karheiksi heinäntomusta, ja hiki virtasi kylminä pisaroina kainaloista pitkin ruumista. Suova kasvoi kasvamistaan ja vihdoin viimeinen hangollinen heinää heitettiin sen harjalle. Judith katsoi Elleniin, näki hänen tulehtuneet silmänsä ja kääntyi pois puristaen heinähankoa kädessään. He soluivat molemmat alas suovalta ja panivat jonkun matkan päässä toisen alulle.
Judith näki Calebin astuvan rattaittensa luo metsän reunaan, hänen raskas päänsä oli alaspäin taipuneena, jotta vartalo muodosti ikäänkuin kaaren maata vasten. Judith tuumi, mitähän olisi tapahtunut, jollei hän olisi iskenyt kirvestä harhaan. Martin rakentaisi uuden talon keväällä. Ellen saisi uudet hampaat. Naapurit poikkeisivat taloon käydessään Yellow Postissa. Hän itse olisi jossakin — missä ei tapahtuisi enää mitään. Sven naisi jonkun muun. Lind menisi Mark Jordanin kanssa naimisiin. Kaikki kulkisi eteenpäin, paitsi hän itse. Taaskin hän tunsi kylmänväreitä ajatellessaan omaa hurjuuttaan. Sellaista ei Lind koskaan olisi tehnyt, ei kukaan muu olisi sitä tehnyt. Siksi he eivät myöskään voisi ymmärtää häntä — nuo ihmiset kaupungissa, joiden eteen Caleb kuljettaisi hänet. Ei — hän ei voisi koskaan katsoa heitä silmiin. Hän ei voisi koskaan saada heitä ymmärtämään. Ei kukaan pitäisi hänen puoltaan. Koko perhe asettuisi häntä vastaan, he pelkäsivät kaikki Calebia. Hänet teljettäisiin lukkojen taakse ikipäiviksi, pieneen kammioon, jossa ei olisi taivasta eikä tuulta, ei mitään muuta kuin hänen omat ajatuksensa ja tuo kuumottava tunne, joka valtasi koko hänen olemuksensa aika ajoin, kun hän ajatteli Sveniä ja aina kun hän oli tämän seurassa.
Äänettömässä helteessä, joka väreili heinäpeltojen yläpuolella, Judithia palelsi. Hän huomasi Ellenin katselevan häntä ja tarttui lujemmin heinähankoonsa. Hän vihasi Elleniä ja hänen punoittavia silmiään, ja hänen olisi tehnyt mieli lyödä häntä tuon uteliaan katseen vuoksi, joka Vilkkui hänen silmissään. Mutta Judith hillitsi itsensä ja jatkoi työtään.
Kun he päivän päättyessä ajoivat hevoset kotiin, alkoi suuria sadepisaria tippua tomuiselle tielle. Taivas oli matala ja raskas, ikäänkuin ikuisen sateen kyllästämä. Heinänkorjuu keskeytyisi jälleen joksikin aikaa. Mutta mitä se teki? Heinänkorjuun jälkeen ei tulisi kuitenkaan rauhaa. Maakamara oli siinä, he olivat kaikki juurineen kytketyt siihen aivankuin heinä ja vilja ja puut metsässä. Irtaantuminen siitä merkitsisi vain kuolemaa, ei elämän alkua. Judithin ajatukset risteilivät siten hänen kulkiessaan kotiin. Hän kohotti kasvonsa sadetta kohti, mutta tällä kertaa se ei tuntunutkaan vilvoittavalta.