»Martin», hän sai vaivalla sanotuksi, »luuletko sinä isän aikovan ottaa apulaista heinäntekoon?»
Martin katsoi häneen kuivasti.
»Ei ole hyvä tietää, mitä hän aikoo. Voimme olla iloisia, jos hän pestaa puimamiehiä. Miksi sitä kysyt?»
Judith kävi istumaan navetan kynnykselle ja nojasi päänsä ovenpieleen. »En niinkään vuoksi, mutta tulin vain ajatelleeksi, ettei Ellen ole kyllin voimakas auttamaan meitä. Muistatko, miten hän pisti heinätaikolla jalkaansa, kun hän ei voinut nähdä.»
»Hyvä —» Martin vastasi hitaasti, »minä kysyn häneltä vielä kerran.»
Judith katsoi syrjittäin Martiniin, kun tämä käsin ja polvin sovitteli uusia lankkuja lattiaan. Hän tunsi äkkiä sydämensä lämpenevän häntä kohtaan ja hänen teki mieli puhella hänen kanssaan kaikenlaisista asioista. Hän oli aina tuntenut suurempaa sisarusrakkautta Martinia kuin toisia kohtaan. Miten kumaraiset hänen hartiansa jo olivat, miten säälittävän laiha hänen niskansa! Judith katseli, miten hän löi nauloja lautoihin sovitettuaan ne ensin paikoilleen ja miten herttaisilta hänen kasvonsa näyttivät hänen tehdessään näin ikävää työtä. Miksikä hän ei ollut ennen huomannut tätä kaikkea Martinissa? Kyyneleet nousivat Judithin silmiin hänen katsellessaan häntä, ja hänen olisi tehnyt mieli hyökätä hänen luokseen ja kietoa käsivartensa hänen kaulaansa vain siksi, että hän nyt äkkiä oli huomannut, mikä hän oli. Mutta Martin luulisi aivan varmaan hänen tulleen hulluksi. Hän nousi nopeasti ja läksi pois, ennenkuin hän tekisi jotain niin typerää.
Martin katsoi Judithin jälkeen. Epämääräisesti hän tunsi, ettei Judith oikeastaan ollut ajatellut Elleniä. Jude ei ollut taitava teeskentelemään. Saatuaan työnsä navetassa valmiiksi Martin läksi hirsikasalle, johon hän oli koonnut pitkiä, suoria poppeleita uutta vaunuvajaa varten. Martin rakensi aina vapaa-aikoinaan. Caleb oli usein nuhdellut häntä, kun hän tuhlasi aineksia ja aikaa ulkohuoneiden rakentamiseen, jotka hänen mielestään olivat aivan turhaa ylellisyyttä, mutta koska nyt rakennustyö kerran oli Martinista kaikkein rakkainta, niin hän ei toden teolla estänyt häntä siitä.
Martin merkitsi vaunuvajan suuruuden seipäillä, jotka hän löi maahan. Silloin tällöin hän vilkaisi karheatekoiseen, maalaamattomaan hirsirakennukseen, joka oli ollut hänen kotinsa koko hänen elinaikansa, ja hänen mielessään heräsi unelma. Ja unelma kasvoi toiveeksi, jonka hän näki elävänä edessään. Hän hankkisi hyviä, kestäviä tarvepuita, muurilaastia, kattopäreitä, ikkunanlasia, kiviä ja uunitiilejä Uutta Taloa varten. Se maalattaisiin ruskeaksi, kauniin, tumman ruskeaksi… öljyvärin ja terpentiinin haju tuntuisi kaikkialla. Maantien puolelle hän rakentaisi kuistin, sellaisen kuin hän oli nähnyt postiluetteloiden kuvailmoituksissa. Rauta-aidan hän pystyttäisi ajotien puolelle, tasoittaisi karjan jäljet tieltä… ja istuttaisi tammenterhon multaan tien toiselle puolelle, jotta siitä vuosien kuluessa kasvaisi suuri, monihaarainen tammi…
Sinä iltana Martinin kasvoilla väikkyi iloinen ilme, kun hän istui höyläämässä lautaa, josta hän teki hyllyn Amelian säilykkeitä varten.
Caleb oli tullut keittiöön käveltyään pelloillaan. Hän ripusti lyhtynsä seinälle, ravistettuaan sitä ensin nähdäkseen, tarvittaisiinko siihen öljyä. Huomattuaan öljyn vähyyden hän ojensi lyhdyn Amelialle täytettäväksi.