»Tähkät täyttyvät, jos tällaista ilmaa kestää, Martin», hän sanoi kiinnittämättä huomiota Judithiin ja Ameliaan, jotka pesivät separaattorin osia.
»Mitenkä vaunuvaja edistyy?» hän kysyi leikkiä laskien käydessään istumaan ja riisuessaan raskaita saappaita jaloistaan. Hän oli tehnyt saman kysymyksen Martinille illallispöydässä, mutta tämä puheenaihe, johon naiset eivät voineet ottaa osaa, juolahti ensimmäisenä hänen mieleensä. Hän ei kysynyt sitä osoittaakseen Martinin työtä kohtaan mielenkiintoa.
»Varsin hyvin», vastasi Martin jälleen. Hän sai näet rohkeutta puhua, kun Caleb näytti olevan niin toivorikas sadon suhteen.
Hitaasti viiltäen veitsellä puuta hän lisäsi: »Eiköhän olisi rakennettava ensi keväänä, jos sato on hyvä.»
Judith ja Amelia kääntyivät puoleksi taakseen paremmin kuullakseen, mitä hän sanoi. Caleb huomasi heidän innostuneet katseensa.
»Niin, navetta näyttää painuvan keskikohdaltaan», Caleb sanoi lempeällä äänellä poistuessaan toiseen huoneeseen.
Martin, Judith ja Amelia katsoivat vaistomaisesti toisiinsa.
»Hm», sanoi Judith. »Sitten me saamme asua navetassa, Martin.»
Mutta Martin oli synnynnäinen rakennusmestari, ja unelma päilyi yhä hänen mielessään. Hän päätti puhua Calebin kanssa, kun naiset eivät olleet saapuvilla. Hän aikoi odottaa nähdäkseen, millä kannalla asiat olivat kesän lopulla. Vaikkapa viljasato pettäisikin, niin karja kuitenkin tuotti jotain, ja Calebilla oli nykyään aivan liiaksi hevosia laitumella. Hän saattoi erinomaisesti ruveta rakentamaan keväällä.
Seuraava päivä sattui olemaan »kirkkopäivä», ja Caleb oli kutsuttu jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille Thorvaldsoniin. Hän ajoi kotiin Thorvaldin kanssa ja sanoi Amelialle menevänsä lännen puolelle ja palaavansa takaisin vasta pimeällä. Iltapäivällä opettajatar ja Judith ottivat Amelian suostumuksella kaksi hevosta ja ratsastivat Sandbohon.