Lind oli iloisella mielellä.
»Judie», hän sanoi, »oletko kertonut äidillesi Svenistä?»
»En», tyttö vastasi. »Hän alkaisi vain huolehtia. Ja isä voisi päästä asian perille, ja silloin kaikki olisi hukassa.»
»Miksikä hukassa?»
»Pikemmin hän ottaisi minut hengiltä kuin sallisi minun mennä naimisiin Svenin tai jonkun muun kanssa. Hän tietää, että se merkitsisi muutosta farmilla. Hänen pitäisi ottaa miesapulainen taloon — hän ei voisi säästää niin paljon rahaa — ja se yllyttäisi Elleniä ja Martinia ja Charlie'a lähtemään pois talosta.»
»Mutta, Judie, mahdotontahan teidän kaikkien on aina pysyä täällä?»
»Ei se ole mahdotonta. Me voimme olla täällä, kunnes Ellen on sokea ja minä hullu ja toiset kuolevat. Sellaista elämää ihmiset näillä seuduin viettävät. Mutta minä en aio liimautua kiinni tänne. Malttakaahan vain, jahka heinänteko on ohitse.»
He ratsastivat ääneti edelleen, iltapäiväauringon paahtaessa lämpimästi. Lind vilkaisi kuivuviin vesilätäkköihin tiepuolessa ja näki joukottain vesikirppuja, jotka hyppivät vedessä kuin kipinät. Ruovot seisoivat suorina ja hauraina. Varmaankin tulisi pian sadetta. Lind ei voinut sietää tomuisia ruokoja. Mutta äkkiä hän huomasikin, ettei hän ajatellut ruokoja, vaan Gareja…
Kun he lähestyivät Sandbon taloa, yhtyi Sven heihin. Hän juoksi tiellä heitä vastaan niin pian kuin hän näki heidät, ja tarttui Judithin satulannuppiin. Hän aikoi suudella häntä, mutta Judith vetäytyi pois ja vilkaisi Lindiin.
»Me olemme menossa Klovacziin. Tule mukaan?» pyysi Jude sivumennen. Sven kohotti terveet, kiihkeät kasvonsa Judithin puoleen, ja tyttö vapisi katsellessaan häntä.