HOLM. Totisesti: kaikki ihmiset ovat äkäiset, kuin ampiaiset, tätä nykyä.
KARPÉN. Tjah! Minkäs sille sitte mahtaa. Ei tässä auta muu kuin lähteä kärsivällisesti odottamaan elämänsä loppua.
HOLM. Sitä ennen pari sanaa, Juuso. — Sallitko, Magda, että puhuttelen miestäsi silmänräpäyksen kahden kesken?
MAGDA. Sallin.
HOLM. Mennään minun huoneeseeni! — (Magdalle.) Tee niin hyvin ja peilaile sillä aikaa kaunista muotoasi, niin ei aika tule pitkäksi!
HOLM JA KARPÉN (menevät.)
MAGDA (selailee ensin pöydällä olevia kirjoja, menee sitte kuvastimen eteen ja laittelee hiuksiaan, hattuaan, pukuaan.)
HELMI (rientää sisään.) Ja Ruoka on pöyd… (pysähtyy yht'äkkiä hämmästyneenä Magdan eteen.) Kuka… Mistä…
MAGDA. Ei, mutta… Kukas te olette?
HELMI (aikoo mennä takaisin.) Ei… ei… ei… ei kukaan. En minä ole mikään. Suokaa anteeksi!