KARPÉN. Kaikista päivän vaivoista. Sen käsittää.
SORMUNEN. Niin juuri. — Sinulla onkin, Tuure, niin mainio vieterisohva. Nukuin, kuin Abrahamin helmassa, niin että oikein vesi valui suupielistä. (Vielä pitkä haukotus.)
HOLM. Vielä kerran: elä nyt pane pahaksesi, että minun täytyi herättää.
KARPÉN. Se on oikeastaan minun syyni. Minulla on teille vähän asiaa, herra Sormunen.
SORMUNEN. Tehkää niin hyvin ja istukaa! (istuu itse mukavasti huokusohvaan.) Mistä olisi kysymys?
KARPÉN. Te kyllä pyysitte minun käymään Jänisjärvelläkin, mutta asiata on vähän vaikea lykätä tuonnemmaksi.
SORMUNEN. Herrassyötinki taitaa tahtoa puhutella minua, kahden kesken?
HOLM. Niin, ehkä häiritsen?
KARPÉN. Eipä suinkaan. Päinvastoin, päinvastoin. Olisipa parempi, että tässä olisi vielä useampi henkilö läsnä.
SORMUNEN. Mitäs se sitte oikeastaan olisi? (Hieroo unta silmistään.)
Minun on yhä vielä vähän vaikeata päästä selviämään.