SORMUNEN. Elä usko, Helmi! Se valehtelee, se valehtelee ihan vasten silmiä. (Karpénille.) Tehkääpäs niin hyvin ja näyttäkää syytöksenne toteen, herra asianajaja.
KARPÉN. Jos niin välttämättä tahdotte. Minulla sattui tietämättäni, — mutta onnekseni, — olemaan todistajat kummallakin puolella huonettani ja nyt ne ovat lähempänä, kuin luulettekaan, herra Sormunen. (Vilkaisee Holmiin ja Helmiin.) Nyt riippuu siis asia vain meidän Maijasta elikkä rouva Sormusesta, tahtooko hän, että minä ajan hänen asiansa perille. Minä puolestani lupaan tehdä kaiken voitavani ja vakuutan myöskin, että hän voittaa ja varmasti. Tahdotteko siis eron miehestänne?
SORMUNEN (kädet ristissä kurotettuina Helmiä kohti.) Nyt se… nyt se paukahtaa.
HELMI. Kyllä se taitaa olla parasta…
KARPÉN. Oikein! Sitä minäkin.
HELMI. … että minä annan anteeksi.
HERTTA. Oikein!
HOLM. Jalosti!
KARPÉN. Voi se olla oikein sekin, vaikka en minä tiedä oikein, miksi.
SORMUNEN (joka on saanut kyyneleet silmiinsä, niistää päräyttää isolla punaisella nenäliinalla nenäänsä.) Tunsinhan minä sinut paikalla, Helmi muruseni! Minä olin hullu, minä olin kuollut, mutta minä elän jälleen. (Syleilevät toisiansa.)