"Niin. Olemme istuneet tuumiskellen hiukan aamupuhtehella, Beata serkku ja minä", sanoi Joachim kainostelematta ja tervehti.
"Mitä?" ihmetteli Agneta uteliaana katsoen häntä silmiin kirkkailla, ruskeilla silmillänsä, laskematta vielä käsiänsä alas tukkakääröltään, joka oli vierimäisillään alas.
"Oi… avioliitosta, naisista ja rakkaudesta ja muusta sellaisesta.
Eikö niin; Beata serkku?" kiusoitteli Joachim orpanaansa, joka istui
rypistetyin silmäkulmin ja teki uhkaavia, salaisia merkkejä selällään
Agnetalle.
"Rakkaudesta?…" alkoi Agneta jälleen hitaasti, ikäänkuin itseksensä.
"Ihmettelen…"
Hän ei sanonut enempää, vaan punastui Joachimin häntä kysyvän näköisenä ja huvitettuna katsellessa. Sitte istahti hän pian keskellä huonetta olevan rukin ääreen ja alkoi valmistaa puolivalmista käämiä. Beata loi salaperäisen, tarkoittavan, melkein riemuitsevan katseen Joachimiin.
"Ei se ole mitään ihmeteltävää", sanoi Joachim hitaasti hetken vaitiolon jälkeen, ilmeellä, jota tytöt, jos he olisivat tunteneet sanan ja ymmärtäneet sen, olisivat kutsuneet aistilliseksi. Nyt he nimittivät sitä vaan vallattomuudeksi, ja heidän mielestään puki se häntä. "Sen kyllä serkku oppii aikanansa kaikki tyynni tietämään, — kun serkku joutuu naimisiin".
Agneta katsoi ujosti ylös puolastaan. Miten tuo serkku oli miehekkään näköinen ruskeassa verkatakissaan, joka istui niin hyvin, korkeissa, kirjavissa liiveissään, silkki-kaulaliinassaan ja hienossa paidassaan! Hänen katseensa solui alas, koreisiin housuihin ja somiin kiiltäviin saappaisiin.
Luoja tietää, ihmetteli hän ehdottomasti, aikooko hän aina arkipäivin käydä noin hienona!
Joachim kohtasi hänen katseensa, tytön avoin, teeskentelemätön ihailu hyväili hänen turhamaisuuttaan ja sai hänet heti hyvälle tuulelle.
"Kun menee naimisiin", uudisti Beata epäilevästi, syvästi halveksivalla äänellä. "Ei, jos ei sitä opi ennen tietämään, niin ei sitä ainakaan opi silloin!"