Joachim purskahti nauramaan. Hän voi kyllä ymmärtää, että ne avioliittoa koskevat mielipiteet, jotka serkku oli omistanut äidiltänsä, eivät olleet erittäin ihanteellisia. "Voihan ajatella niin", sanoi hän hilpeästi ja jatkoi hyväntahtoisesti, "että tyttö tulee naimisiin miehen kanssa jota hän rakastaa". Hän puhui Beatalle, mutta katsoi Agnetaan, joka painoi vieläkin syvempään päänsä surisevan rukinpyörän päälle.
Beata äännähti halveksivaisesti. "Se ei tapahdu koskaan, ei edes romaaneissakaan". Tuo vastenmielinen ja aistillinen mieliala, joka äsken oli vallannut nuoren Skytten, kuullessansa pikku Agnetan ja parooni Stjernen välille tuumitut naimahankkeet, hälveni pois kerrassaan. Hän tunsi taas yhtäkkiä, vastoin Beata serkun periaatteellisia epäilyksiä, kuinka häntä jälleen elähytti haaveellisen ihanteellinen uskonsa todellisen, totisen, oikean rakkauden kaikkivoimaan, jonka hän oli tavannut ilmilausuttuna useimpain lempirunoilijoidensa kirjoissa, ja joka nuorehkoissa toverikekkereissä oli opettanut hänet niin lämpimästi ja innokkaasti tulkitsemaan vaikutusta, jonka moinen naisellisuus, "das ewig weibliche", niin kauan kuin hänen muistinsa kantoi oli tehnyt hänen alttiiseen mieleensä. Nojautuneena kangastukkia vasten, toinen käsivarsi niskan takana ja pää hieman taaksepäin taipuneena, alkoi hän innokkaasti ja vakavasti ilmituoda tuumiansa, ylistää rakkauden onnea, sen ainoaa, autuaaksi tekevää vaikutusta elämässä. Tummansiniset silmät sädehtivät nuorekkaasti sileän, valkean otsan alla, jolleka ruskeat, hiussuortuvat putoilivat ja tuo syvä kolo — liikkuva ja ilmeikäs, hänen innostuneesti puhuessaan pyöreässä, parrattomassa leuassaan ikäänkuin syveni. — Beata oli jo kauan sitte lakannut kutomasta. Hän istui nypiskellen sukkulaa, pieni pää musliinikaulaliinaa vasten miettiväisesti kallellaan, uskaltamatta oikein katsoa ylös serkkuun, samalla Agnetan vähän kumartuneena, käsi rukin pyörällä, puoli avoimin suin ja suureksi avatuin silmin seuratessa jokaista hänen kasvojensa liikettä. Joachimin tarkoitus alkuaan oli ollut näyttää Beatalle, että rakkauden onni myöskin voisi olla mahdollinen avioliitossa — niin, oikeastaan olikin sieltä kotoisin — mutta kuta enemmän hän puhui, tuli hän omien sanojensa innostuttamana, kokonaan pois tästä aineesta, ja puhui vain rakkaudesta yleensä, miehen rakkaudesta naiseen, siteistä ja laista huolimatta. Ja nimet jotka hän mainitsi: Julies ja S:t Preux'in nimet, Frithiofin ja Ingeborgin nimet, hänen otteensa Eigilin riemuitsevasta huudahduksesta Oehlenschlägerissä:
"Mull'on mun Helgani! Kuulkaa…" kaikki tämä itse asiassa ei todistanut mitään onnesta avioliitossa, mutta tytöt eivät sitä huomanneet: hekin kuten hän itse olivat jo aikoja sitte kokonaan unhottaneet lähtökohdan. Hän puhui kuin kirja, kuin runo ja hän puhui rakkaudesta — se oli heille kylliksi.
Tämä kiihkeä esitelmä sydämen oikeudesta oli murtanut jään kokonaan. Heistä tuntui kuin olisivat he vanhoja tuttuja ja kutsuivat aivan kursailematta toisiansa tuttavallisesti "sinuksi" ja nimeltään aivan kuin sisarukset.
Rakkaan Frithiofin johdosta kääntyi puhe kirjallisuuteen — he kaikki harrastivat vilkkaasti kansallista kirjallisuutta, mutta ulkomaan kirjallisuudesta tytöt eivät paljon muuta tunteneet kuin vanhat ranskalaiset koulukirjansa. Ne "contes'it" ja ranskalaiset murhenäytelmät, jotka äidillä olivat, pidettiin lukon taa teljettyinä ja niistä vaan valituita kappaleita, valvonnan alaisena luettiin ääneen kielen vuoksi. Joachim kertoi heille Saksan romantikoista ja lausui heille kappaleita "Don Carlos'esta" ja "Ryöväreistä" — enemmän omaksi kuin serkkujensa huviksi, jotka vain vajanaisesti ymmärsivät saksaa. Saksan oppimista ei ollut pidetty tapoina äidin aikoina; ranskaa sitävastoin kuten useimmat muutkin "parempien ihmisten lapset" olivat he saaneet oppia melkein äidinkielen rinnalla. Kun Joachim näki, että heidän huolimatta hyvästä tahdostaan, oli mahdotonta yhtyä hänen kanssaan Carl Mooria ja markiisi Posaa ihaelemaan, keskeytti hän yht'äkkiä puheensa ja vilkkaasti innostuen huudahti:
"Mutta sitte on olemassa eräs ranskalainen, nimeltä Victor Hugo! Hän on aivan nuori, tuskin vanhempi minua. Ja tietäkää, hän vasta osaa kirjoittaa!"
Ja Munkebodan kutomatuvassa, missä rouvat, neidet ja piiat, virsien ja säädyllisten kansanlaulujen kaikuessa olivat tuhansin kyynärin liina ja pumpulikangasta vaivalla kokoon kyhänneet, alkoi nyt nuori Skytte serkuillensa laususkella uudenaikaista eurooppalaista, romantillista runoutta:
"Nous parlons des héros, du ciel des chevaliers…"
kuului raikkaasti ja mahtavasti aina panimohuoneesen, missä majuurska oli, joka hämmästyneenä pysähtyi tuokion, ennenkuin sai linkun nostaneeksi. Ja kun hän avasi oven, näki hän molemmat tyttärensä punoittavin poskin kyynelsiimissä istumassa kädet ristissä arkipäivänä, parhaana työaikana, Joachim serkun seistessä keskellä lattiaa rypistetyin silmäkulmin, ja kädet traagillisesti ojennettuina häntä kohti.
Totta tosiaan, uusi aika oli koittanut Munkebodassa! Myöskin siellä oli vuossadan kolmas vuosikymmenes alkanut.