III.
Tytöt asuivat myöskin yläkerrassa, — päätyhuoneessa, joka oli Joachimin huoneen kanssa vastakkain. Suuri etelänpuoleinen kamari, johon aurinko paistoi melkein päiväkauden, oli heidän, kaikkien kolmen, yhteisenä asuntona. Seinät eivät olleet paperoidut niinkuin muissa huoneissa, vaan niihin oli iso-isän aikana maalattu siniselle pohjalle kirjavia, mielikuvituksen luomia kuuman ilmanalan maisemia, parhaastaan korkeita palmuja, jotka siimestivät ihanteellisten alkuasujanten suojelemia kahvinruskeita majoja. Iso-isä itse oli joutohetkinään maalaillut ne, niinkuin etehisen ovikuvatkin.
Huoneen kalustona olivat vanhat, valkeaksi kiillotetut kustavilaiset huonekalut — maalaisesti kömpelöt — jotka majuurska taloon tultuansa oli hylännyt pois vieraskamarista. Leveässä, päästävedettävässä sängyssä, joka päiväksi työnnettiin kokoon, nukkuivat Agneta ja Beata ja sitä vastapäätä, kotikutoisella, ruudukkaisella pumpulikankaalla päällystetyllä sohvalla oli Karin Marialla joka oli vanhin, erikoispaikkansa. Sohvan edessä oli huoneen upein huonekalu, vanha soikea, tumma marmoripöytä, jonka paksut kaarevat jalat olivat aikoinaan olleet kullatut.
Kun Joachim kulki huoneesensa ja sieltä pois, näki hän usein serkkujen huoneen oven olevan auki. Ja joka kerran kun hän mennessänsä pimeän ullakon poikki katsoi sinne sisälle, oli hänen silmänsä huijeta, ikäänkuin olisi hän tirkistänyt suoraan aurinkoon — niin valoisaa oli aina tuolla sisällä, nyt kevätpuoleen. Väliin näki hän Karin Marian akkunan pielessä nojatuolissa harjoittelevan harpunsoittoa, eli Beatan leveällä akkunalaudalla, kuurullaan pistämässä kevään ensilehtiä kanarialintusten häkkiin, joka riippui leveän, moniruutuisen, melkein ansarinseinää muistuttavan, akkunan keskellä. Iso-isä oli laittanut sen sellaiseksi, sillä tuolla ylhäällä — päivänpaisteessa, kaikkia tavanmukaisia, maalaustaidonsääntöjä halveksien — oli ukolla, joka oli erikoinen kaikessa, ollut maalaushuoneensa, "atelierinsa".
Joachim muisti vielä selvään iso-isän, tyttöjen mielessä oli säilynyt vain himmeä kuva vanhasta, valkohapsisesta, luuvalon koukistamasta, kuuruselkäisestä miehestä, jonka sinisten silmien tuike oli veitikkamainen ja lempeä ja hienot, punervat kasvot, ryppyiset kuin talviomena. Luuvalon oli iso-isä saanut sotaretkellä Suomessa v:na 88, mutta kumminkin vasta sitte kun hän vanhana miehenä oli majaillut sotajoukon kanssa Rügenillä, oli hän käynyt niin huonoksi, että oli alkanut käydä koukussa. Ja kun hän sitte vihdoinkin oli tullut kotiin Munkebodaan, oli hän alkanut maalailla. Hän liikkui harvoin kotoa pois, istui parhaastaan vinnikamarissaan vain auringon paisteessa, sepitellen haaveellisia maisemiaan, tahi lueskeli uutta ranskalaista ja saksalaista runoutta — hän oli Ossianin ja Chateaubriand'in suuri ihailija ja monet tauluista olivat hänen oman mielikuvansa luomia kuvia "Atalaan" ja "René'sen". Sanomalehtiä ei hän vanhuutensa päivinä suvainnut näkösälleen — "Grevesmöhlensk-kirjallisuudeksi", kutsui hän halveksuen niitä. Maaliskuun 13 päivän vallankumouksessa oli hän ollut Adlersparren seuralainen — ja ollen maanpuoltaja, skånelainen ja alkuaan vanhaa sissi-sukua oli hän pitänyt tanskalaisen hallitsijasuvun puolta. Hän oli kerran ollut innokas valtiomies ja vastustuspuolueen kannattaja — Kustaa III ja hänen hallitustaan ei hän koskaan ollut voinut sietää, mutta elämänsä lopulla laimeni vähä kerrassaan hänen harrastuksensa valtakunnan asioihin. Viimeisen perintöprinssin vaalin jälkeen, jolloin hänen muinainen vilkkautensa tuntui jälleen leimahtaneen liekkiin, eivät edes hänen poikansakaan kuulleet hänen koskaan lausuvan mitään mielipidettä maan valtiollisissa asioissa. Sitävastoin otti hän koko tarmollaan osaa tapausten juoksuun etäämpänä Euroopassa ja seurasi jännityksellä keisarin sotaretkeä. Suuret, etäiset urhotyöt viehättivät alati hänen soturi- ja taiteilija-mielikuvitustaan sadun ja ihmeen lumousvoimalla.
Poikansa poika ja "pikku Joachim"-nimi olivat olleet aina hänen lemmikkejänsä. Poika oli syntynyt 2 p:nä joulukuuta v. 1805, voitonseppele päässä. Kun sanoma Austerlitzista vihdoinkin saapui Länsi Göingen kihlakuntaan — se oli jo jotenkin joulun tienoota — tuotatti iso-isä vanhus esille viimeisen pullon vanhaa tokaijeria, joka oli maannut kellarissa aina siitä päivin kun Karl Niklas Skytte tuli kotiin Wienistä v. 1738. Hän kilisteli juhlallisesti poikiensa ja miniänsä — Joachimin kauniin, iloisen äidin kanssa — ja kastettuaan pikkusormensa pään viinissä, pisti hän sen pienokaisen suuhun — kun oli syntynyt voitonlakki päässä, itse Austerlitzin päivänä, niin pitihän siitä saada tietää!
Ja Joachim saikin siitä tietää, Joulukuun toista päivää vietettiin aina, niinkauan kuin isoisä eli erikoisilla juhlallisuuksilla ja rohkealla, liitelevällä, oikealla skytteläisellä mielikuvituksellaan kuvaili poika aina, koko lapsuusaikansa itsensä määrätyksi sekä marskisauvan että herttuakruunun kantajaksi. Eikä iso-isä särkenyt koskaan hänen kuvittelujaan — hän ei nähnyt koskaan Waterloon päivää!
Kun Joachim läksi kamaristaan, olisi hän paljon mieluummin astuskellut tyttöjen luo vastapäätä kuin alakertaan Lotti tädin luo, mutta tähän saakka oli hän kumminkin onnellisesti voittanut tämän kiusauksen. Sitä kyllä ei missään muussa kodissa olisi pidetty sopimattomana näin lähiserkkujen kesken, mutta hän tiesi että täti Lotin mielestä se olisi ollut kumminkin niin, kun oli kysymyksessä juuri hän.
Lotti täti ei ollut koskaan pitänyt Joachimista. Ensiksikin syystä siitä, kun hänellä itsellään ei ollut poikaa, ja koska tämä ainoana pojanpoikana, iso-isän testamentin mukaan perisi Munkebodan ja sitte kun hän oli niin "julkea". Juttu överstin Lotan kanssa, jonka täti tunsi yksityisseikkoja myöten, ei tietystikään kohottanut Joachimia hänen suosioonsa — täti piti häntä nyt melkein siveellisesti turmeltuneena.
Tytöillä oli aina paljon puuhaa. He kutoivat, ompelivat reikäompelusta, harjoittelivat klaveerin — ja harpun soittoa ja lukivat vielä määrätunnit viikossa ranskaa äitinsä edessä, joka itse oli saanut vanhan kustavilaisen kasvatuksen, eikä hyväksynyt muita tapoja lainkaan. Niin mielellään kuin Joachim olisikin tahtonut seurustella heidän kanssaan, ei hänellä juuri koskaan ollut tilaisuutta siihen. Siitä saakka kuin Lotti täti oli kerran kuullut hänen kutomatuvassa laususkelevan uudenaikuista, eurooppalaista runoutta, epäili hän häntä enemmän kuin ennen.