Joachim oleskeli enimmäkseen metsissä ja vainioilla, hän seurasi huvitettuna metsän hakkuuta ja alkavia kevättöitä. Joskus teki hän pitkiä ratsastusretkiä — ratsasti niin että hevonen oli vaahdossa — vain saadaksensa ratsastaa; kerran oli hän vieraillut pappilassa ja kerran laamanni Sköldborgin luona, mutta tätä käyntiään hän ei uudistanut, sillä laamannin rouva ja tyttäret kaikki alkoivat pumputa häneltä, toinen toistaan salaperäisemmin, tietoja Agnetan ja Stjernen välisistä asioista, joka tuntui heitä erinomaisesti huvittavan. Marienholmaan ei hän, vaikka se oli Munkebodan lähin naapuri, mennyt — hän ei "kärsinyt kosijaa", oli hän Beatalle ilmaissut ja sitte toisekseen ryypiskeltiin siellä niin rajusti, että jos hän vain kerrankin koettaisi pitää puoliansa Niilo Olavin rinnalla, loppu varmaan siitä olisi se, että hän joisi itsensä kuoliaaksi.
Syy kumminkin oli se, että hän ei voinut sietää Niilo Olavin punakoita kasvoja, ulkonevine, sinisine silmineen — häntä jo niiden ajatteleminenkin hermostutti. Hän tunsi häntä kohtaan salaista, voittamatonta, oikeastaan järjetöntä ja aivan perusteetonta vastenmielisyyttä, joka hetkittäin voi paisua melkein vihaksi, niin sietämätön oli hänelle ajatus, että tuo hidas köntys kerran olisi omaava Agnetan joka — sen vannoi hän useammin kuin kerran, oli kaunein tyttö, minkä hän tunsi, huolimatta siitä, että hän vain oli skånelainen maalaistyttö ja sitä paitse hänen oma likiserkkunsa, jonka hän muisti niiltä ajoilta kun tämä kapalossa nukkui.
Iltasin pani Joachim "patiencea", "la Blocade de Copenhague", pelasi "mustaa Pekkaa" tyttöjen ja mamseli Fikenin kanssa, tahi bezigueta Niilo sedän kanssa, joka totilasinsa vilkastuttamana, kertoi aina jotakuinkin samat jutut, kun hän oli 1814 ollut sotajoukon mukana Norjassa, eli iloisia nuoruusmuistojansa Tukholmasta sotilasajoiltaan, jolloin hän ihasteli Fredrika Löfiä ja Inga Åbergia, ja huolimatta Kustaa Adolfin ikävästä hallituksesta oli huvitellut aika oivallisesti.
Kello 10 nousi Lotti täti, vaikkapa korttileikki tai joku jutelma olisikin jäänyt kesken — tunnusteli, josko nurkkakaappinsa sekä mahonkinen ruokakaappi olivat oikein lukossa, antoi sille tyttäristä, jolla oli "vuoroviikkonsa" huomispäivää koskevat määräyksensä, ja pani pois neuleensa, sammuttaen talikynttilän, joka oli hänen luonaan pöydän päässä.
"Kas niin, Skytte", sanoi hän mahdikkaasti, "nyt on nuorison aika käydä levolle".
Niilo setä nousi — hänen, enemmän kuin kenenkään muunkaan päähän ei olisi pistänyt ruveta vastustamaan yksinvaltiasta majuurskaa, joka seisoi jo talikynttilä kädessä ovella, jossa Joachim sytytti vahakynttilänsä näyttääkseen tytöille ja itselleen tietä yläkertaan. Mutta Lotti täti seisoi uskollisesti odottaen kylmässä etehisessä, kunnes hän näki nuorten eroavan puolipimeässä ullakkokäytävässä ja sitte vasta meni sänkykamariin kynttilöinensä, missä se säästäväisesti sammutettiin ja vaihdettiin "tuijuun".
Ja tuon elämän — ja seikkailun haluisen nuoren Skytten täytyi tyytyä siihen että hän tuli kymmenen aikaan ajetuksi sänkyyn kuin koulupoika — täytyi, sillä täällä länsi Göingen kihlakunnan erämaassa ei todellakaan ollut muuta neuvoa yöksi, kuin siivosti hiipiä vuoteesensa. Hän sadatteli Lotti tätiä ja koko Munkebodan komentoa — luki hiukan ja nukkui kuin tukki kello puoli seitsemään, jolloin joku tytöistä naputti hätäisesti ovelle ja pyysi hänen Jumalan tähden kiiruhtamaan, sillä äitihän niin suuttui, jos hän sai olutjuustoineen odottaa.
— Tyttöjen kanssa oli hän kohta käynyt tuttavalliseksi varsinkin Beatan, joka oli niin ystävällinen, iloinen ja sydämellinen. Karin Maria vivahti paljon täti Lottiin, — hän oli jäykkä, hieno ja piti itsensä aina arvokkaana, ja kun puheli hänen kanssaan, havaitsi kohta, että hän oli ajattelevaisempi ja kokeneempi kuin toiset siskot. Hän oli ollut pari talvea Tukholmassa ja Kristianstadissa ja Joachim oli aluksi hänen kanssaan paljon tutumpi kuin noiden toisien. Agnetahan oli vain lapsi, mutta… Hänellä, pikku Agneta serkulla oli lemmen silmät!
Aina ensi näkemästä alkaen ajatteli Joachim useimmiten Agnetaa. Hän oli niin käsittämätöin — väliin niin lapsellisen raju, niin teeskentelemättömän luottavainen, avomielinen ja puhelias, väliin taas niin arka ja epäilevä, umpimielinen ja hiljainen, että Joachim voi hermostua ja hänen korviansa alkoi poltella, kun hän koetteli arvaella, "mitä hän oli tehnyt hänelle" eli "jos serkku oli kuullut jotain hänestä" Agneta voi usein, kuin serkku ei häntä katsellut, istua ja seurata häntä vihamielisesti ihmetellen, totisilla, mustilla silmillään, jonka katseen toinen tunsi, vaikkei katsonutkaan häneen, sillä silloin — sen tiesi hän — loisi Agneta heti silmänsä alas, ja pieni, viehkeä suu nirpistyisi uhkaavaisesti. Serkku oli aina vakuutettu siitä että tyttö istui silloin miettien hänen överstin ja tuon kirotun Lotan välistä juttuaan. Sillä mamseli Fiken tietysti, joka arvatenkin oli harkkinut jutun tietoonsa, ei ollut voinut hallita kieltään, joskin Lotti täti — sen huomasi hän nyt — oli sen voinut. Mutta hän erehtyi. Tytöt — yksin Karin Mariakaan eivät tienneet nyt sen enempää kuin Joachimin tullessa, he oikeastaan pitivät hänen oleskeluaan Munkebodassa tavallisena, pitkänpuoleisena sukulaisvierailuna.
Eräänä aurinkoisena, huurteisena päivänä — huhtikuun puolivälissä — kun nuori Skytte oli tullut kotiin tavalliselta rajulta ratsastusretkeltään, hän, kuten tavallisesti noustessansa yläkerran rappuja ylös, näki tyttöjen kamarin harvan oven kautta yli koko ullakon leviävän valosäteen, ja koska hän juuri oli nähnyt Lotti tädin kellarissa puuhailevan perunoiden tarkastelemisessa, jotka olivat "alkaneet itää", seurasi hän tällä kertaa tuota säännöllisesti palaavaa haluansa käydä tyttöjä tervehtimässä.