Vielä pitkiin saappaisiin ja kannuksiin puettuna seisoi hän ratsupiiska kainalossa, hattu kädessä ja naputti ovelle.
"Astukaa sisälle"! huudettiin heti kursailematta.
Hän avasi oven ja näki Agnetan kurkollaan akkunan laudalla pistämässä kanarialintusten häkkiin muutamia vaaleanpunasia varpuja. Tämä nähdessänsä Joachim serkun, niin hämmästyi, että oli menettää tasapainon.
"Serkku Joachim…"
Hän aikoi hypähtää alas, mutta nyrjähytti jalkansa ja hän olisi pudonnut, ellei serkku samassa olisi reippaasti sulkenut hänet syliinsä.
"Mutta, Agneta, miten sinä voit noin menetellä"!
Tyttö oli käynyt kalpeaksi ja katsoi pelästyneesti ylös häneen ruskeilla silmillään. Joachim palavissaan vielä ravakasta ratsastuksestaan ja mäkiä ylös ponnisteltuaan viuhakassa kevättuulessa ja häikäisevästä valosta ikäänkuin huumaantuneena — painoi melkein tietämättänsä mitä teki, pikku Agnetan lujemmin syliinsä, eikä päästänyt häntä irti. Heidän silmänsä yhtyivät pitkään, hymyilevään katseesen.
"Koskeeko kovin, Agneta serkku?" mutisi hän.
Ja tuntien huumaavan, pyörryttävän tunteen — voimatta siihen syytä selittää — kuiskasi Agneta, että hän "luuli niin", että koski — jalkaan…
"Istu nyt"! Serkku asetti hänet varovaisesti, mutta varmasti sohvalle ja ennenkuin Agneta osasi aavistaakaan, mitä hän aikoi tehdä, laskeusi hän toiselle polvelleen hänen eteensä ja päästi pian nauhakengän hänen jalastaan.