"Mutta serkku Joachim…" Hän punastui, mutta ei häntä estänyt — kumartui vain uteliaasti, hieman ujosti hymyillen hänen ylitseen.
"Jos sitä hiukan hieroo, niin se kyllä paranee", hän siveli varovaisesti käsiensä välissä kotonaneulotun, pumpulisukan peittämää pientä lämmintä jalkaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa jälleen.
Sitte taivuttautui serkku syvään alas ja teki, mitä hän tietysti ei koskaan olisi tehnyt — hän nojasi kasvonsa jalkapöytään ja suuteli sitä.
Kuului juoksevia askelia rapuilta. Agneta hehkuvin poskin sekä aina kaulaan saakka punoittavana kuin veri — painoi jalkansa lujasti lattiaan ja Joachim hypähti ylös.
Se oli vain Beata. Hän tuli sisälle esiliina täynnä ruokaomenoita, kädessä vati ja pari hopeaista veistä.
"Kas vain, Joachim serkku"! sanoi hän vähän nolostuen, mutta ei kumminkaan niin pahoin pelästyen.
"Niin, ovi oli auki ja kun näin Agnetan putoavan akkunan laudalta…" selitteli Joachim vähän katkonaisesti, eikä aivan totuuden mukaisesti.
Beata ei kuunnellutkaan. Hän tahtoi käyttää tilaisuutta hyväkseen saadaksensa Agnetalta vähän apua omenan kuorinnassa, äidin ollessa perunakellarien tarkastuksilla. Ja jos Joachim serkku piti heille seuraa — niin se vielä parempi!
Sitte istuutuivat he kaikki upean, marmoripöydän ympärille. Punaiset, kapeat kuorikiehkurat kertyivät kasaksi tyttöjen eteen heidän puhellessaan, ja omenalohot vadissa vetäysivät tummanruskeiksi.
Äiti piti niin tärkeänä että omenatorttu saataisiin valmiiksi tänä päivänä, kun leivottiin ja kun suurta uunia oli lämmitetty, sillä sotaneuvos Fagerhjelm oli ilmoittautunut vieraaksi ylihuomenna koko perheineen, matkustaessansa kotiin Kristianstadiin.