Majuurska selitti kohteliaasti, ettei tietysti vaivoista voinut olla puhettakaan, kun kysymyksessä oli niin rakas vieras, hän jo ajatuksissaan päätti nitistää kaulan poikki kolmelta parhaalta kukoltaan, samalla suunnitellen pikaisesti mielessään, minkä verran huomeniltaisista kestiruoista voisi ottaa niiden huomattavasti vähenemättä.
Nyt tuli majuuri sisälle, vasta kovetetussa kauluksessa ja jo etukäteen iloiten "whisti"-pelistä ja ylimääräisestä, väkevästä rommitodistaan iltapuhteella.
Sillä aikaa kuin majuurska katosi antaakseen pikaisen määräyksen konttorin lämmittämisestä — vierashuoneen lämmittämistä ei ansainnut ajatellakan — alkoivat nuo kolme herraa puhella karjanrehun puutteesta, yökylmistä ja miten oli vaikea saada hyviä siemenjyviä.
Parooni Niilo Olavi Stjerne Marieholmasta — "kosija" kuten Joachim häntä kutsui — oli kookas, tukeva, nelikymmeninen herrasmies, hän oli vaalea, lihava ja punakka, korkea ja paljas otsainen, silmät olivat suuret, siniset ja ulkonevat. Häntä pidettiin ylipäänsä kauniina, kasvot kokonaisuudessaan muistuttivat hiukan Kustaa Adolfin tavallisista muotokuvista, mutta niiden raskas, turpea, hitautta ja surumielisyyttä osoittava ilme rumensi niitä. Kumminkaan ei hän millään muotoa ollut — jospa ei katsottukaan hänen syntyperäänsä ja Stjerne suvun arvoon — mahdoton niinkään nuoren ja kauniin tytön kuin Agneta Skytten mieheksi.
Ja Joachimista astuessaan sisälle paroonia tervehtimään, tuntuikin vastenmieliseltä, kun hänellä oikeastaan ei ollut minkäänmoista todellista syytä tuohon voittamattomaan vastenmielisyyteen, jota parooni ja tuo tuumittu naimapuuha hänessä herätti. Hän oli Kristianiassa ollessaan tavannut häntä useampia kertoja, ja oli pitänyt häntä silloin kunnollisena, hyväsuuntaisena, joskin hiukan vaiteliaana seuramiehenä. Miksikä maailmassa olikaan tuo paksu hirviö iskenyt silmänsä juuri Agnetaan, ajatteli Joachim, taaskin tuon ihmeellisen, hermostuneen vastenmielisyytensä valtaamana, joka kohta Beatan ensi sanat kuultuaan oli hänessä herännyt Lotti tädin lempituumaa kohtaan, samalla kuin hän sydämellisesti pudisti kosian kättä ja kysyi, miten hän voi tässä kirotussa huhtikuun ilmassa.
Parooni Stjernen vierellä istui hänen valituinen hyvä ystävänsä ja seurakumppalinsa Figge Vallqvist. Hän oli nyt jo kuudenkymmenen seudussa oleva herrasmies, pieni, laiha ukonkäppyrä, jonka tumma tukka oli tavattoman hyvin säilynyt ja jonka koko kasvoille suuri roomalaisnenä antoi ylhäisen, vaativaisen leiman.
Varmaankin tämä kovin ylimyksellinen nenä oli antanut hänelle aihetta lukeutua erään ruotsin kuninkaan lähisukulaiseksi. Figge Vallqvist nimittäin oli jotenkin varma väitteessään että hän oli Fredrik Hesseniläisen pojan poika. Paitse nenäänsä ja Fredrik nimeänsä oli hän myöskin perinyt ruhtinaalliselta esi-isältänsä notkean älykkäisyytensä ja lörpöttelevän, karkean huvittavaisuutensa, joka tekikin hänet herrasseuran suosikiksi. Tämä laiton kuninkaan jälkeläinen haaveili aina ja innostui noista aatteistaan, joita hän tavallisesti pari vankkaa totilasia maisteltuaan juhlallisesti kutsui "laillisuuden aatteeksi" ja "verenoikeudeksi". Ja niinkuin hän opetti, niin elikin Figge Vallqvist. Hän oli aikoinaan vallankumouksen ja sitä seuraavien levottomuuksien aikana pitänyt ankarasti laillisen perijän Kustaa IV Aadolfin puolta — ja sitte myös laillisuuden aatteen elähyttämänä — ottanut vapaaehtoisena osaa Bernadotten johtamana, liittolaisten sotaretkeen "korsikkalaista vallananastajaa" vastaan, joksi hän aina kutsui ranskalaisten keisaria. Hän oli ollut osallisena Pariisin hyökkäyksessä ja hänellä oli ollut suuri ilo nähdä Vendômkolonnin kukistuvan.
Paitsi näitä mainituita ulkonaisia ja sisällisiä ruhtinaallisia ominaisuuksiaan ei Figge raukka ollutkaan perinyt mitään muuta kunniakkaalta esi-isältänsä, vaan hän eleli enimmiten ystäväinsä turvissa, jotka kiitokseksi hänen tunnetusta iloisuudestaan ja rikkaista nais- y.m. jutelmistaan elättelivät häntä kuukausittain ja vuosittain luonaan seuramiehenä. Pääkortterina nykyisin viimeaikoina oli hänellä oikeastaan ollut Marieholma, sillä vanhan Figgen myötätuntoisuus ja monet elämänkokemukset tuottivat hiukan lohtua Niilo Olavi Stjernelle, joka oli kyllästynyt äitinsä leski vapaaherrattaren itsevaltiaaseen hallitukseen.
Karin Maria tuli sisälle ja niiasi kohteliaasti molemmille herroille, ilmoittaen samalla isälle että konttoori oli jo järjestyksessä ja lämmitetty jos herrat tahtoivat pelata korttia jo ennen illallista.
Parooni Stjerne oli silmännyt odottavaisesti ovelle kun se avattiin. Kun tulija olikin vain Karin Maria, käänsi hän pettyneenä silmänsä tuokioksi poispäin. Oli kulunut koko kuusi viikkoa siitä kun hän viimeksi oli Munkebodassa ja koko tällä ajalla ei hän ollut kertaakaan nähnyt Agnetaa. Figge, jolla kuten sanottu, oli maine että hän hyvin ymmärsi naiset, oli nimittäin innokkaasti neuvonut häntä olemaan jonkun aikaa poissa antaakseen siten "ajan ja kaipauksen vaikuttaa".