Vaihdettuaan muutamia kohteliaisuuslauseita vanhimman neiden kanssa, vaelsivat molemmat herrat nöyrästi konttooriin — Karin Marian äänessä piili nimittäin salainen käsky, jonka kaikki hyvin ymmärsivät. Joachim yksin jäi.
"Eikö serkkukin mene", kysyi Karin Maria vähän kärsimättömästi. Hän seisoi ja odotti saadakseen alkaa pöydän kattamista, joka oli hänen tehtävänsä tänä iltana.
"Kyllä… Missä on…" Hän oli sanoa Agneta, mutta kun hän kohtasi Karin Marian tuiman katseen, muutti hän vaistomaisesti aikomuksensa ja kysyi sen sijaan: "Missä on Beata?"
"Ylhäällä pukeutumassa", vastasi Karin Maria lyhyesti ja lisäsi hiukan kopeasti, kun Joachim vielä viivytteli:
"Tietääkö serkku kenties missä Agneta on? Hän nimittäin on aivan kadoksissa".
"En!" Joachim naurahti, yht'äkkiään hyvällä päällä, ikäänkuin tuo tieto olisi keventänyt häntä kun hän tiesi ettei Agneta ainakaan seissyt koristautumassa "kosijalleen". "Mutta jos tahdot serkku, niin olen tekevä parastani hänet löytääkseni".
Hän tapasi etehisessä mamseli Fikenin — jolle kuten tavallisesti oli käynyt vainu vieraista — antoi hänelle lyhyesti tiedon, mistä löytäisi Karin Marian ja juoksi reippaasti yläkertaan.
Hän pysähtyi hetkeksi ja kuunteli, kuuluiko ääntä tyttöjen kamarista — mutta tuntui todellakin kuin Beata olisi ollut siellä yksin.
Sitte avasi hän, tuli mitä tuli, oven niinkutsuttuun "romukamariin", missä majuurska säilytti kaikenmoista vanhaa rojua ja tavaroita mitä ei tarvittu.
Ensimäinen mitä hän keksi kelmeässä, kylmässä kevät hämärässä, olikin, aivan oikein Agneta, joka oli kömpinyt maalattuun, ja edestä näkinkengän muotoisesti kangistettuun, vanhaan 1700 vuoden aikuiseen rekeen. Hän oli kääriytynyt nahkasiin ja aikansa kuluksi tutkisteli hän erästä resuista, vanhaa kirjaa, jonka oli sattumalta löytänyt yläkerrasta. Kun hän näki Joachim serkun leimahti hän punaseksi ja valmistausi heti jättämään pakopaikkansa.