"Äiti ei sanoisi koskaan niin isästä", vakuutti Beata vielä harmistuneena.
"Varmaankaan ei…" Fritz pysähtyi vähän aikaa ja näytti siltä kuin hän sitä ei olisi lukenut majuurskalle miksikään niin suureksi eduksi. "Mutta täti Skytte hän nyt onkin harvinaisen totinen".
Ilta kului, mutta kukaan ei tahtonut käydä levolle; niin harvoinhan sai nähdä nuorisoa Munkebodassa. Karin Maria sai Joachimin hakemaan harppunsa alas päätyhuoneesta, jonka jälkeen hän lauloi pari Geijerin laulua, jotka olivat aivan uusia, sekä ihailun "Laakson ruusu" ja "Kukkaset".
Kaikki istuivat juhlallisina, melkeinpä hartaina pitkin seiniä yhtäkkiä ikäänkuin kaikkeen nauruun ja lörpötykseen väsyneinä. Lotti täti siirtyi ylemmäksi sohvansa nurkkaan ja katsahti arvokkaasti ympärilleen, ylpeänä vanhimmasta tyttärestään. "Konttoorin" ovi avautui äänettömästi, ja pitkien piippujen savupilvistä, joka aaltoillen levesi vierashuoneeseen, pilkisti esiin kaksi punaista naamaa.
Joachim oli huomaamatta siirtynyt ja istui nyt Agnetan takana. Ajattelematta mitä teki oli hän laskenut kätensä Agnetan tuolin selustalle ja yhtäkkiä tunsi Joachim kuinka tytön kaula tietämättään, taipui sitä vasten. Hän ei liikahtanutkaan, istui hiljaa kuin hiiri, tytön pehmeän niskan luottavaisesti, hänen mielestään melkein hyväillen yhä nojatessaan hänen käteensä.
Pyöreät, valkeat olkapäät puolihämärässä, sinistä "huonekalun päällystää vasten näyttivät vieläkin valkoisemmilta — olisiko siinä ollut Susen tai kuka muu tyttö tahansa, ei hän olisi epäillyt hetkeäkään painaessaan huulensa niille; se olisi ollut vain tavallinen satunnainen kohteliaisuus, aivan kuten oli sopivaa. Mutta kuinka lienee ollut — kun siinä oli Agneta, niin ei hän hennonnut. Kenties enin pelosta, että joku voisi sen nähdä ja voisi tehdä tavalla tai toisella jonkun leikillisen tai epähienon muistutuksen, joka — sen tunsi hän yhtäkkiä aivan varmasti — tänä hetkenä olisi ollut hänelle varsin epäedullista. Ainoa hyväily — jos sitä edes siksi voi nimittääkään — jonka hän serkullensa soi, oli että hän taivuttausi hänen ylitsensä ja antoi kasvonsa koskettaa hänen pehmeitä hiuksiaan.
"Pikku Agneta", mutisi hän vielä kerran. Tämä köyhä, yksinkertainen hyväilysana oli ainoa, joka nyt vieri hänen huulillensa — hänen, jolla muutoin oli aina valmiina niin monia paljon ilmaisevia, ihastelevia nimityksiä kauniille sukupuolelle.
Agneta kuuli sen ja yhtäkkiä tuntien hänen läheisyytensä kohotti hän heti taaksepäin taipuneen päänsä ja istui viimeisen laulun ajan suorana kuin kynttilä, hieman vain kumartuen tuntiessaan hänen katseensa.
Karin Maria lopetti parilla pitkällä värähtelevällä soinnulla; Joachim nousi Agnetan tuolin takaa ja sanoi äänellä, jota Agneta ei oikein tuntenut — pikaisesti, pontevasti ja hätiköiden sanoissaan.
"Nyt tanssimme me"!