Beata oli heti hyvin huvitettu siitä: kiltti kapteenitar soitti edelleen ja he alkoivat kaikki — mamseli Fiken myös — "opetella askelia", joita Susen neiti sininen hame edestä sievästi nostettuna niin ylös — että koruommellut sukkasiteet vilahtelivat, hyväntahtoisesti ja innokkaasti näytti.
Agneta vain ei ollut mukana. Hän oli kohta valssin jälkeen hiipinyt etehiseen ja istuutui puolipimeän yläkerran rapulle, pakkasta huomaamatta.
Joachim oli nähnyt hänen katoavan ja aavistaen syyn, yhtäkkiä hermostuneena, sietämättömän ikävän valloittamana, saada nähdä hänet jälleen, läksi hän — kuin muut parhaallaan olivat polkan touhussa — häntä etsimään.
"Agneta", kuiskasi hän matalasti. Hän ei keksinyt häntä kohta, etehisen pöydällä olevan yksinäisen, liekkuvan ja savuavan raanilampun himmeässä valossa.
Agneta ei vastannut, mutta nousi heti ja nojasi kaidepuuta vasten.
Seuraavassa tuokiossa oli Joachim hänen vierellänsä ja samassa — kumpikaan ei koskaan voinut heistä sanoa, kuinka se oikeastaan oli käynyt — lepäsi Agneta hänen sylissänsä, lähellä, lämpimästi hänen rintaansa vasten.
"Agneta, omani, armahaiseni", kuiskasi Joachim onnellisesti, sydämellisesti hänelle.
Tämä ei vastannut, mutta katsoi puoli pimeässä häneen — hellästi hieman arasti, ikäänkuin uteliaana. Joachim tunsi nyt, että pikku Agneta yhdessä ainoassa päivässä kiihkeän, vihdoinkin täydellisesti käsitetyn rakkautensa lämpösätehissä oli kasvanut hänen käsissänsä naiseksi. Ja tuo kuuma, melkeinpä raaka kiihko, joka ensin tanssissa oli soaissut hänen silmänsä kaikelle, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, niin ettei hän tuntenut kenenkään muun olemassa oloa kuin Agnetan, suli täällä — hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä vienoksi hellyydeksi ja tuokion tuskallisesti värähteleväksi sydämellisyydeksi.
Sitä kesti vain hetken. Ovi aukeni alhaalla — tanssin hälinää ja ääniä kuului. — Agneta nyhtäsihe vavisten hänen sylistään ja kiiti äänettömästi ylös yläkerran rappuja.