Aikasin seuraavana aamuna, kun vieraat vielä nukkuivat ja kun juhlallista kahvi ja aamiaispöytää, takkavalkean leimutessa, katettiin salissa, näki Joachim, astuessansa alas rappusia Agnetan peiteliina harteilla akkunan ääressä seisovan ja solmivan myssynsä nauhoja.
Hän hätkähti, he eivät olleet vaihtaneet sanaakaan sitte eilisillan, kun hän rappusten puolipimeässä oli tuokioksi sulkenut hänet sylihinsä. Kun Agneta vähän ajan perästä oli tullut sisälle — seurueen juuri alkaessa erota — ei hän hetkeksikään saanut tilaisuutta katsoa hänen silmiinsä ja tyttö oli vain kaikkien muiden keralla sanonut hänelle pikaisesti, tuskin kuultavasti hyvää yötä.
Joachim lähestyi häntä epäillen — tyttö seisoi alasluoduin silmin, eikä ollut huomaavinaankaan häntä…
"Menetkö ulos? … näin aikasin…" oli kaikki mitä hän, kummallisesti hämmentyneenä hoksi sanoa.
Agneta ei kohottanut silmiään vetäessään kotona neulotuita lapasia käsiinsä.
"Niin, minun täytyy ennen aamiaista rientää Niilo Maunun Gunillaa pyytämään lampaan keritsemiseen, niin on äiti käskenyt".
Joachim aukasi etehisen oven ja sanomatta sanaakaan otti hän hattunsa ja seurasi häntä.
He kävivät vaieten. Auringon valo välkehti vaaleasti vihoittavilla pelloilla ja metsässä, joka vähän alkoi jo vivahtaa punaruskealle. Routa ei ollut vielä maasta lähtenyt, ja syviä rattaan jälkiä peitti vielä aamusin hapras, valkoinen jää, joka heidän astuessansa murtui kuin ohut lasi.
He kävivät äänetönnä, rinnatusten yhä edelleen. Yhtäkkiä, ikäänkuin sisällisestä käskystä kumartui Joachim pikaisesti ja katsoi myssyn sisälle, suoraan Agnetan kasvoihin. Hänen silmänsä olivat täynnä suuria kyyneleitä, jotka olivat valmiina vierähtämään.
"Mutta Agneta", kuiskasi hän. "Hyvänen aika miksikä?" Hän tarttui hänen käteensä, joka hervotonna riippui hameella ja kumartui.