"Agneta, miksikä Herran nimessä itket?" kysyi hän vielä kerran, päättäväisemmin, levottomasti.
"Siksi… siksi…" nyyhki hän "siksi kun Joachim serkku ei sano sanaakaan minulle".
"Mutta Agneta", alkoi Joachim lämpimästi, "käynhän tässä vierelläsi, ollen iloinen vain siitä että saan käydä rinnallasi" — hän puristi hellästi pientä kintaan peittämää kättä — "ja vaieta. Mitäs sitte voisin sanoa, joka olisi kylliksi hyvää?"
Agneta vaikeni valkean, kovaksi kovoitetun hattunsa varjossa. Ja koko hänen kasvoistansa ei Joachim nähnyt muuta kuin hiuskutrit edestä ja nenän, pienen, pyöreän, pehmeän nenänipukan, joka näytti niin uhkarohkealta.
Ja tuon omituisen vuorovaikutuksen kautta, joka on kahden rakastavan välillä, arvasi hän mitä Agneta ajatteli.
"Sinä tahdot… tahdot, että sanoisin… sen mitä en saanut sanotuksi eilen…?"
Agneta kohottiihe vähän, hieman ylpeästi, ikäänkuin näyttääksensä, että nyt oli se hänelle yhdentekevää. Mutta Joachim ei antanut tämän tekeydytyn välinpitämättömyyden itseänsä eksyttää: hymyillen kumartui hän ja veti hänen kätensä luokseen.
"Rakas tyttöseni, onhan jo kaikki sanottu suutelossa", oli hän juuri sanomaisillaan, mutta muisti yhtäkkiä, ettei hän koskaan oikein ollut suudellut häntä — ei koskaan muuta kuin hänen poskeansa, ja jalkapöytäänsä ja kättänsä. Hän hymyili, pysähtyi ja nostaessaan hänen kätensä ja painaessaan sitä silmäänsä vasten, mutisi hän kerran toisensa perästä matalasti ja hillitsemättömästi:
"Minä rakastan sinua… Mutta minähän rakastan sinua…"
Agneta nosti kasvonsa häneen päin, punastuen hennosti värähtelevin huulin. Katse lepäsi hänen katseessaan: lämpimänä, ihailevan hellänä, teeskentelemättömän sydämellisenä.