Ja Joachim kietoi kätensä lujasti hänen harteillensa, taivuttausi ja painoi huulensa hänen hienolle — raikkaalle, kylmänä huhtikuun aamuna hieman kostealle poskellensa — ja hänen pehmeille, puoleksi avatuille huulillensa, jotka ujosti sulkeutuivat suuteloa yhä kestäessä. Ei pistänyt heidän kummankaan päähän ensin silmätä ympärilleen, jos he todellakin olivat yksin. Ei se ollut tarpeellistakaan, täällä kivisellä, rouhkoisella, jäätyneellä kanervikkokankaiden ja peltotilkkujen läpi mutkikkaasta luikertelevalla, ylenemistään ylenevällä tiellä ei löytynyt näin aikasin aamusella ainoatakaan sielua.
"Ja välitätkö sinä todellakin minusta, kurjasta, syntisestä paholaisesta?" kysyi Joachim nöyrästi, mutta aivan tarpeettomasti, kuullaksensa, vain hänen vielä kerran vakuuttavan sitä.
"En välitä koskaan kenestäkään muusta, en koskaan maailmassa", mutisi Agneta kiihkeästi ja yhtäkkiä, ikäänkuin omaa kiivauttansa peläten, sulki hän sädehtivät ruskeat silmänsä.
"Entäpä Stjernestä?" Kysyi Joachim riemuiten, vallattomasti kiusoitellen. Mutta seuraavassa tuokiossa katui hän katkerasti, että oli sanonut tämän nimen. Agnetan kasvoille solui hetkeksi sellainen inhon ja pelästyksen kiusallinen ilme, että niitä tuokion aikana tuskin olisi entisiksi tuntenut.
"Mutta Agneta, Agneta", kuiskasi hän lämpimästi. "Ethän vain pelänne
Mitäpä hän voisi tehdä sinulle — nyt?"
"Äiti", kuiskasi hän yhtäkkiä epätoivoisena. "Et tiedä miten järkähtymätön äiti on, kun hän kerran on luvannut jotain".
"Ja sinä aijot todellakin taipua hänen tuumiinsa?" huusi hän kiivaasti.
Agneta katsoi ylös. "En", sanoi hän hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului melkein ankaralta. "En — en koskaan".
"Etkö luule että olisi parasta", alkoi Joachim, epäillen vähäisen väliajan perästä, "että ratsastan puhumaan itse Stjernen kanssa, ennenkuin Lotti täti… Eihän meidän tarvitse sanoa heti sitä Lotti tädille", lisäsi hän hiljaisemmin meikein houkutellen.
"No niin", lausui Agneta keveämmin, "puhu ensin Stjernen kanssa. Kun sanot hänelle, että minä en tahdo, että en mitenkään voi… en voi edes kuvitellakaan sitä… niin täytyy hänen luonnollisesti minusta luopua." Hän katsoi tuskallisesti Joachimiin. "Etkö luule niin?"