Joachim pusersi Agnetan kalvosta kovemmin. Hän tajusi yhtäkkiä, ensikerran miten tuo — että nuoren tytön, kuten yleisenä tapana oli täytyi tanssia kenen hyvänsä, puolijuopuneen kavaljeerin kanssa, joka vain suvaitsi häntä pyytää, ja kukapa sitte ei ollut ainakin osaksi eli kokonaankin juovuksissa joulukekkereissä? — että se todellakin oli mitä mieltä kuohuttavin epäkohta.
"Ja koko ajan kun me tanssimme", jatkoi Agneta matalammalla äänellä, hieman vaikeasti, ikäänkuin muisteleminen olisi vaivannut ja hävettänyt häntä, "katsoi hän minuun. Ja yhtäkkiä, ennenkuin aavistin eli voin sitä estää, kumartui hän ja kuiskasi… jotain… ja", hän kävi punaiseksi kuin veri, "ja hän tarttui korvaani kuin tahtoisi hän purra minua…"
"Sellainen raaka…" Joachim noitasi. "Mitä sanoi hän"?
"Oh, en sitä niin tarkoin muista. Agneta katsoi häveten maahan, pelästyneenä ja kumminkin mielissään siitä että Joachim voi omistaa asian niin. Ja minä olin aivan kuin pois laidoilta, niin nolostuin ja kauhistuin. Jotain että olin niin soma, että hän juuri siinä paikassa olisi tahtonut syödä minut suuhunsa… Kenties se ei ollut niin vaarallista, hän tietysti oli humalassa… Mutta hän pelästytti minut — voi, miten häntä pelkäsin! Jo vain hänen silmänsä… Muutoinhan hän aina on niin siivo ja kohtelias…
"Hän on raaka intohimoinen lurjus, sellainen hän on!" huusi Joachim kalpeana, raivostuneena, kun hänen pienen Agnetansa oli avutonna täytynyt kuulla niin hävyttömän karkeaa rakkauden tunnustusta, jollaista kohtelias herrasmies tuskin voisi tarjota katuneitosellekaan. Sillä tytön katkonaisesta, kainostelevasta kertomuksesta ymmärsi hän kokemuksiensa nojalla enemmän, kuin hän viattomuudessaan oli käsittänyt eli aavistanut. "Miehen kunnian vuoksi täytyy minun otaksua hänen olleen humalassa, muutoin tuollainen menettely kunniallista säätyläistyttöä kohtaan on enemmän kuin anteeksiantamatonta. Mutta luota minuun, olen pakoittava sen kolhon pyytämään anteeksi sekä sinulta että minulta".
"Ei", huusi Agneta yhtäkkiä aivan pelästyneenä, että hän oli tullut jonkun roskajutun tahi riidan aloittajaksi. "Et saa virkkaa noista tyhmyyksistä hänelle mitään. Kiellän sinua siitä, juoksen järveen häpeästä, jos hän saa tietää että minä muistan vielä ja olen kumminkin, kun tapaan hänet, aivan yhtäläinen häntä kohtaan kuin ennenkin. Mutta mitä olisin voinut tehdä"? hän kääntyi Joachimiin. "Enhän voinut sanoa äidille mitään, sitä en olisi kehdannut. Ja hänhän kosi minua kohta sen jälkeen", lopetti hän vähän katkonaisesti.
"Luuletko että se kenties tapahtui siitä syystä"? kysyi Joachim kopeasti. "Parantaakseen nenäkkäisyyttään…"
"Ei", sanoi Agneta rehellisesti. "Luulen todellakin että hän on… että hän on… rakastunut minuun", lopetti hän hyvin päättäväisesti. Ja kun Joachim ei vastannut, lisäsi hän ujosti, vähän lapsellisesti ylvästellen.
"Senhän aina huomaa. Tarkoitan, tuntee sanomattakin kun mies…"
Hän lopetti yhtäkkiä Joachimin hymyilevästä katseesta loukkaantuneena ja heilahutti niskaansa taaksepäin.