"Kuka hän on"? kysäsi hän mahtipontisesti.
Joachim nosti kohteliaasti hattuansa ja kumarsi satulassa. "Luutnantti Skytte Munkebodasta". vastasi hän tottuneesti, "armollisen vapaaherrattaren nöyrin palvelija".
"Vai nuori Skytte…" hän tarkasteli häntä edelleen yhtä häikäilemättömästi. "Ei ole hullumpi, ei ole hullumpi kautta kunniani! Hän siis kai tuntee minut"?
Joachim ei voinut olla hymyilemättä vastatessansa kohteliaasti:
"Ei löydy ainoatakaan koko Skånessa ken ei tuntisi vapaaherratarta".
Hymyily solahti samassa vapaaherrattaren ruskeaihoisten linnunkasvojen yli, ympyriäisen hatun alla.
"Se ilahduttaa minua", sanoi hän nyykähyttäen. "Siltä sen pitää kuulua"!
Joachim käyden vähän hämilleen näki heti, että vapaaherratar varsin hyvin oli käsittänyt hänen pilkallisen vastauksensa, mutta että hän ei siitä vähintäkään närkästynyt.
Käden liikkeellä käski vapaaherratar torpparin huolehtimaan hevosesta ja Joachim asteli hitaasti rappuja ylös.
"Luutnantti kai tahtoo tietystikin tavata poikaani"? kysyi hän käyttäen kohteliaampaa ääntä kuin äsken.