"Niin". Joachim kumarsi kohteliaasti ja suuteli hänen kättänsä, joka oli kylmä ja luiseva kuin linnun kynsi.
"Hän tulee heti, näin hänet juuri tallissa, kulkiessani siitä ohi". Vapaaherratar puhellessansa työnsi itse raskaan tammioven auki ja pyysi vieraansa astumaan sisälle.
Etehisessä oli heitä vastassa eräs palvelija, jonka vapaaherratar kumminkin heti paikalla lähetti herra paroonia etsimään. Sitte potkasi hän pitkällistä harjoitusta osoittavalla näppäryydellä raskaat puukengät jaloistaan, ja laski hameensa alas ja alkoi — kuten Joachim kohtausta kuvatessaan jälestäpäin sanoi — "näyttää ihmismäisemmälle".
Salissa, joka oli pitkulainen kuin taidekokoelma, vanhoine, valkeine kullattuine rococohuonekaluineen pyysi emäntä vierastansa istumaan, istuutuen heti itsekin ja alkaen purkaa kultalankaa; tämä oli ollut hänen ensi nuoruutensa aikana yleistä, ja oli, kuten pahansuovat ihmiset sanoivat, ainoa käsityö jota hän osasi tehdä. Sanottiin myös, ja uskottiinkin yleisesti, että vapaaherratar Malviina Stjerne, syntyisin Leijonklo, ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan. Tämän taitamattomuuden syynä, jota peittääkseen hän kumminkin vastoin "suoraa" luonnettansa teki kaikkensa, pidettiin osaksi hänen vanhempainsa eriskummallisuutta ja Rousseaulaisten kasvatusohjeiden sekavaa käsitystä, osaksi hänen omaa sairaloisuuttaan kasvuaikana, joka olikin tämän kasvatustavan tehnyt mahdolliseksi ja jonka nojalla sitä oli voitu puolustaa. Tosiasia kumminkin oli, ettei kukaan, huolimatta hänen laajalle levinneistä, monimutkaisista asioistaan, voinut ylvästellä nähneensä hänen kädellään kirjoitettua ainoatakaan sanaa, eli hänen koskaan lukevan kirjaa.
Mutta hän oli matkalla aamusta aikasesta iltaan myöhään, ratsastaen, venäläisellä juoksijallaan talosta taloon, torpasta torppaan koko tuolla suurella tiluksellaan, jonka hän kakskymmenneljävuotisena, miehensä kuoltua oli ottanut hoitoonsa velkaisena ja puti puhtaaksi pantuna ja joka nyt oltuaan kohta neljäkymmentä vuotta hänen hallittavanaan, sodasta, vallankumouksesta ja hallitsijasuvun vaihtumisesta, taloudellisesta pulasta ja lisäveroituksesta huolimatta kannatti paremmin kuin mikään muu talo koko länsi Göingen kihlakunnassa. Poikaansa kohteli hän aina kuin alaikäistä, ja kun Joachim nyt näki äidin, voi hän varsin hyvin käsittää, kuinka Niilo Olavista todellakin, hyvästä ymmärryksestään ja verrattain hyvistä tiedoistaan huolimatta oli voinut tulla sellainen kun hän oli: tylsä, raskasmielinen ja epäitsenäinen. Äiti oli aina siitä päivin kun poika oli vuoden vanha kukistanut hänen tahtonsa, sitonut hänen kätensä.
"No, miten siellä Skyttelässä voidaan"? Vapaaherratar ei seurustellut enää kenenkään kanssa, eikä liikkunut koskaan missään, mutta hän oli utelias kuin joskus nainenkin voi olla ja tiesi kaikki, mitä monen pitäjän piirissä tapahtui, "No kuinkas pieni miniäni siellä kasvaa ja varttuu"?
Joachim katsoi tarkasti häneen. "Tarkoittaako vapaaherratar serkkuani, neiti Agneta Skytteä"?
"Niinpä tietystikin", hän katsahti ylös. "Tuo pieni, pieni suurine ruskeine silmineen ja valkeine hiuksineen, jonka minun poikani" — piirre suun ympärillä kävi yhtäkkiä katkeraksi, melkeinpä ivalliseksi — "välttämättömästi aikoo tehdä Marieholman emännäksi jälkeeni".
"On minusta ikävää sanoa", Joachimin ääni oli hyvin kohtelias, ja hän katsoi vapaaherratarta yhä vakavasti silmiin, "mutta luulen että niin ei tule tapahtumaan".
"Eikö"? sanoi vapaaherratar kylmästi, katsoen yhtä vakavasti hänen silmiinsä. "Onko kenties tullut joku sykkyrä lankaan?"