Mutta niin ei kuitenkaan käynyt, kun hän Stjernen rinnalla, joka kohteliaasti saattoi vierastaan ulos, seisoi kivirapulla, odotellen hevostaan, tuli vanha vapaaherratar.
Hän astui häikäilemättä esille ja asettui heidän välilleen, tavallisen suoraan tapaansa meikeinpä kopeasti kysyen:
"No ovatko herrat jo päässeet sovintoon, kumpi teistä on se onnellinen joka saa viedä tytön morsiamena kotiin?"
Niilo Olavi käänsi päänsä poispäin, vastaamatta äidilleen, loukkaantuneena ja hämillään tavasta, jolla asiaa käsitteli, Joachim sitävastoin katsoi melkein uteliaana vapaaherratarta, tämän seisoessa hänen vierellään; pienenä ja suorana avokaulaisessa vanhanmuotisessa, kapeassa, lyhytselkäisessä puvussaan, ilman päällysvaatteen tapaistakaan koleana huhtikuun iltana. Kun hän tapasi hänen suurten kirkkaiden silmiensä hyväntahtoisesti pilkallisen ja epäilevästi ilkkuvan katseen, helpottui hänen mielensä ja hän tuli yht'äkkiä paremmalle tuulelle, kuin mitä hän oli ollut koko iltapäivänä. Hän kumartui ja painoi kohteliaasti huulensa hänen laihaa, kylmää kättänsä vasten.
"Tietysti se, jonka morsian itse valitsee, tai oikeammin, jonka hän jo on valinnut", sanoi hän ylvästellen ja katsoi häntä kauniilla silmillään hymyillen.
Vapaaherratar oli, kuten hän itse sanoi "ei tunteeton". Hän puisteli päätään ja nirpisti ohuet huulensa, ja taputteli kevyesti luutnantti Skytteä poskelle laihoilla, luisevilla sormillaan.
"Ei aina. Ei aina, ystäväiseni". Hän tuijotti eteensä enää kohtaamatta hänen katsettaan. "Ei ainakaan minun nuoruudessani".
Ja kun Joachim ei oikein tietänyt mitä vastata — vanhuksen ääni oli ollut niin kummallinen — lisäsi tämä pannen laihat käsivartensa ristiin rinnalleen, tuolle kerran niin sievälle vanhanaikuiselle puvulleen.
"Silloin oli tyttö ymmärtäväinen ja otti sen jolla oli talo ja nimi…
"Ja toinen raukka?" kysäsi Joachim nauraen katsahtaen olkansa ylitse — hevosta talutettiin esiin, ja hän juoksi rappusia alas.