"Elkää virkkako enempää!… Agneta tulee katumaan. Punnitkaa — punnitkaa tarkoin levossa ja rauhassa". Hän puhui kiireesti, liikutettuna. "Älkää antako tuon poika heitukan turhien lupauksien viekotella teitä rikkomaan vanhaa lupaustanne…"
"En ole koskaan antanutkaan mitään lupausta", huusi Agneta loukkaantuneena.
Samassa tuokiossa aukeni ulko-ovi reippaasti ja majuurska seisoi kynnyksellä. Hän oli, astuessaan sisälle, kuullut Agnetan viime sanat ja, piialta vihiä saatuaan, käsitti hän heti mistä oli kysymys.
"Vanhempasi ovat sen antaneet sinun nimessäsi", huudahti hän kiivaasti, vihastuen. Hän ei ehtinyt edes tervehtiä Stjerneä — hän joka muutoin oli niin kohtelias vieraille. "Saat olla hyvä ja käyttäytyä sen mukaisesti".
Tämä karkea käsky herätti Agnetan vielä uinuvan naisellisen itsetunnon.
Hän kiskasi kätensä irti ja kääntyi äitiinsä.
"Äiti"! Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Voitte koetella pakottaa minua, jos tahdotte, mutta en koskaan maailmassa myönny Stjernen pyyntöön".
"Hän on hassu", mutisi majuuri etäämpää, akkunan äärestä. "Hän ei ymmärrä omaa etuaan. Mutta veli, ällös välittäkö siitä — se haihtuu. Se kyllä haihtuu, sen saa veli nähdä…"
"Se ei haihdu", lausui Niilo Olavi tulisesti. "Se ei haihdu, sanon sen, ennenkuin tuo Joachim lurjus on tullut talosta pois".
"Jos en koskaan olisi nähnytkään serkkuani", huudahti Agneta katkerasti, menettäen viimeisenkin malttinsa, "niin en kumminkaan olisi paroonia huolinut. En hinnasta mistään"!
Majuurska tarttui kovasti tyttärensä käsivarteen. "Onko niin asiat"? kysyi hän terävästi. "Onko Joachim todellakin antautunut lörpöttelemään tyhmyyksiä sinulle? Missä sitte ovat silmäni olleet, kun en ole sitä nähnyt"!