Ja kuin Agneta vaikeni — uhkamielisenä ja katkerana — lisäsi hän levollisemmin, katsoen samalla kysyvästi Stjerneen:
"Mutta se on mahdotonta… Olisin sen keksinyt jo kauan sitte…"
"Mitä hän on Agaetalle sanonut, en tiedä", lausui parooni, aivan poissa suunniltaan, "mutta varmaa ainakin on, että hän tulee luokseni kerskaillen mitä hävittömimmin voittaneensa morsiameni".
Majuurska mietti hetkisen. "Skytte", sanoi hän komentavasti, "kutsuta heti veljenpoikamme tänne. Ja sinä, ma chère", — hän kääntyi tyttäreensä — "sinä olet saava tietää, ennenkuin on liian myöhäistä, että sinulla on vanhemmat, jotka ovat sinua viisaammat! Siinäkö sinun älysi vain onkin, että sinä yks kaks ihastut ensimäiseen, vastaan tulevaan Corydoniin, joka on sattunut sanomaan sinulle pari tyhmyyttä, niin… Niin, silloin tottatosiaan et ole ansainnut parempaa kuin että tartutaan asiaan kovin kourin"!
Agneta ei vastannut sanaakaan. Hän oli tällä hetkellä odottaessaan Joachimia sellaisessa ilkeässä ja ankarassa jännityksessä, niin että hänestä tuntui melkein kuin jokin hänen sisällään katkeaisi, eli halkeisi. Melkein tietämättään oikasiihe hän täyteen pituuteensa ja kohotti päänsä — tällä hetkellä, seistessänsä vanhempiensa ja tuon miehen, jonka he olivat hänen mieheksensä valinneet, kanssa kasvot kasvoja vasten ja kun hänen täytyi puollustaa nuorta rakkauttaan, oman sydämensä oikeutta, kehittyi hän täysikasvuiseksi.
Joachim, joka Agnetasta erottuaan, oli odottanut vieraskamarissa, tuli nyt sisälle sedän kanssa ja sulki oven jälkeensä. Majuurska istahti raskaasti kiinalaiseen rottinkituoliin, niin että se natisi. Hän oli niin vihainen ja kiihoittunut, että leveät myssyn nauhat leuan alla lepattivat.
Joachim astui Agnetan luo ja asettui hänen taakseen, — hän kietoi kevyesti kätensä hänen vyötärönsä ympäri.
"Paras Niilo setä, hyvä Lotti täti", alkoi hän kiihkeästi, mutta varsin kohteliaasti ja hillitysti — hän oli, odotellessaan ulkona miettinyt, mitä hän sanoisi. "Ette saa käsittää tätä uhkaksi eli kunnioituksen puutteeksi siltä, joka kumminkin niin hyvin tietää miten paljosta hänen on teitä kiittäminen, mutta — sitä ei voi auttaa — Agnetan ja minun täytyy saada kuulua toisillemme". Hän katsoi vedoten heihin, ja kun ei kukaan vastannut, lisäsi hän miehekkään päättävästi:
"Nyt te sen tiedätte. Ja nyt vannon, etten mielisuosiolla, enkä pakolla luovu serkustani".
Joachimin puhuessa, kuullessansa vain jo hänen äänensä kaiun, tunsi Agneta tavatonta helpoitusta — ikäänkuin olisi hänet vapautettu soimauksen ja yksinäisyyden kuormasta, joka oli häntä tähän saakka painanut. Melkeinpä tietämättään, nojausi hän raskaasti ja tenhottomasti Joachimiin — tämä huomasi sen ja kietoi kätensä lujemmin hänen vyötärönsä ympäri.