Agneta oikasihe pikaisesti — avasi silmänsä ja astui, torjuen, askeleen äitiänsä kohti.
"Äidin ei tarvitse virkkaa mitään — tiedän kaiken", sanoi hän pikaisesti, ylpeästi.
"Tiedätkö sen?" huusi majuurska ällistyneenä. "Kuka, Herran nimessä on ollut niin sanomattoman julkea ja kertonut sinulle…?"
"Tiedän kaiken", uudisti Agneta kaiuttomasti, tällä kertaa se nähtävästi vaati ponnistusta.
Kaikki ymmärsivät yhtäkkiä, että mitä hän puhui ei ollut totta, että hän ei tietänyt mitään, että hän arkana omassa puhtaudessaan, jalomielisenä rakkaudessaan, vaistomaisesti ei tahtonut tietää mitään, joka hänen omissa ja mahdollisesti muidenkin silmissä halventaisi sitä miestä, jolleka hän nyt kerran oli antanut pienen, ylpeän sydämensä.
Ja vastausta odottamatta, katsomatta kehenkään, välttäen Joachimin katsetta, joka — yhtäkkiä kalpeana mielenliikutuksesta, rajusti, syli avoinna — astui askeleen häntä kohti — meni Agneta Skytte hitaasti ulos huoneesta.
IX.
Beata oli pyhästi luvannut Joachim serkulle, joka ei ollut konttoorissa tapahtuneen kohtauksen perästä puhunut ainoatakaan sanaa Agnetan kanssa, että hän kyllä iltapäivällä saisi sisarensa mukaansa mamseli Fikenin luo, jos hän tahtoisi tulla heitä tapaamaan sieltä. Serkku voisi ottaa asiaksensa parin koruompelulla koristetun kannattimen tilaamisen mamseli Fikeniltä.
Kun tytöt kello 2 aikaan iltapäivällä tulivat sinne, istui Joachim jo siellä. Mamseli oli noussut pois pöytäliinakankaansa äärestä ja levitteli innokkaasti noihin asianomaisesti tilattuihin kannattimiin sopivia ompelumalleja ja erivärisiä lankoja "löjtnantille" ja tilauksesta mielissään lupasi hän että niistä tulisi oikeat mestariteokset. Kun hän näki tyttöjen tulevan sisälle — Agnetan äänetönnä, myssy syvästi silmille painettuna, molemmat kädet peitehuivin sisällä ja Beatan tekeytyen iloiseksi ja kovin viattomasti ihmetellen sanoessaan: "No eipähän muuta, serkku Joachimkin!" tiesi mamseli Fiken kohta, mikä tuuli oli tuonut herrasväen hänen "matalaan majaansa". Bengta tietysti ei ollut voinut pitää kielensä takana, mitä oli nähnyt asuintuvassa, — mamseli Fikenillä oli myös ollut omat aavistuksensa ja kun hän aamupäivällä oli nähnyt paroonin ajavan Munkebodasta, tuskin tunnin siellä vierailtuansa, käsitti hän helposti miten asian laita oli. Ja vaikka hän vain olikin "vanha mamseli rukka" kuten hän sitte sanoi Beatalle ja saikin tyytyä tässä maailmassa vähäpätöiseen asemaan, niin olihan hän kumminkin "parempien ihmisten" lapsi ja Jumalan kiitos oli hänellä sydän — mamseli Fiken laski käden rinnallensa — sydän, missä Aamorikin kerran oli asustanut! Ja nyt sai Beata kuulla, kyynel tulvin kerrotun, usein kuullun jutelman ylioppilaasta, joka sitte pääsi Bunkefloohon virkaa toimittavaksi pastoriksi, "mutta silloin jo oli unohtanut nuoruuslempensä". Tämä oli, niin sanoakseni ensimäinen todellinen rakkausjuttu, jonka Munkebodan tytöt olivat kuulleet — sillä oli ollut tärkeä osa heidän aikaisemmissa tyttöhaaveiluissaan ja se häämöitti ainiaan heidän mielessään jonkunmoisena "oikean romaanin" kaavamaisena perikuvana.
Tytöt tervehtivät — vähän jäykästi — mamseli Fikeniä ja vähän kursailtuaan istuutuivat liikkaavaan sohvaan, pitkulaisen kuvastimen alle, jossa ei edes Karin Mariakaan koskaan muistanut olleen lasia. Kullatun kehystän sisällön sen siaan muodosti nyt paperin pala, johon kekseliäs mamseli Fiken oli saanut kylän maalarimestari Anderssonin maalaamaan jonkunmoista pilvekästä taivaansiniväriä, joka muka kuvaisi kuvastinlasin vivahduksia. Seiniä oli sivelty keltamaalilla ja kaikki tämä keltainen ja sininen näytti, kuten mamseli Fiken sanoi, niin "ruotsalaiselta", seinällä riippuvine sievine Kustaa Adolfin ja Fredrika kuningattaren valokuvineen, joiden välille oli asetettu painetuista kukkasista laitetun seppeleen ympäröimä lävistetty sydän, jonka alla oli tuon Bunkefloon uskottoman pastorin kirjoittama paririvinen syntymäpäivä värssy — kaikki tyyni oli lasin alle kehyksiin suljettu. Aivan alimmaisimpana oli Ludvig XVI aikuisessa mitä hienoimmassa ja aistikkaimmassa kehystässä erään Parisin etevimpien pienien muotokuvien maalaajan tekemä ihastuttava pastellimaalaus Kustaa Mauri Armfeltistä, jonka valokuvan aikoinaan oli omistanut eräs mamseli Fikenin täti. Tämä oli kerran maailmassa ollut kuulu kauneudestaan ja oli ollut köörilaulajana Kustaa III:nen oopperassa siksi kunnes hän hieman seikkailurikasta elämää pääkaupungissa vietettyään, keuhkotautisena ja iloisten ystäviensä hylkäämänä oli tullut kotiin Skåneen jälleen kuollaksensa "matalassa majassa". Hänen harppunsa oli vielä huoneen nurkassa, vainajan muistoksi tomuisten olkikukkasten seppelöimänä.