"Arvelen etteiköhän vain Agneta ole tarkoittanut sinua vetäissään viivan kaikille ja joku sanan alle ja… muulla sellaisella. Näytäs minulle kirje!"
Joachim ojensi sen hänelle — hieman kohteliaammin kuin hän oli sen ottanut. "Miksikä hän ei sitte saattanut kirjoittaa edes nimeäni: tervehdä Joachim serkkua — se ei olisi ollut rikoksellista ja se olisi näyttänyt… ainakin sen että… että hän ainakaan ei kokonaan ole unohtanut minua kirotuiden kornettiensa tähden, jotka päälle päätteeksi toitottavat minun tuhmuuksiani hänelle korvat täyteen!" Hän alkoi jälleen hermostuneesti astua edes takaisin huoneessa.
"Mainita nimesi", sanoi Karin Maria harmistuneena, "miksikä tekisi hän sen? Hän kyllä tietää, että se vain kiusaisi äitiä, — eikä siitä olisi mitään muuta hyötyä. Ja ethän kumminkaan koskaan voine pyytää, että hänen täytyisi kirjoittaa sinulle itsellesi?…"
"Miksikä ei", huusi Joachim tulistuen. "Kun hän tietää että käyn täällä kiusaantuen kuoliaaksi, levottomuudesta, asiain näin ollessa. Hän voisi tehdä sen mamseli Fikenin osoitteella, ja kirjoittaa sisällön Beatalle… Se olisi yksinkertaisin asia maailmassa — niin helppo kuin ei mitään!"
"Jotain niin haaveellista, jotain niin…" Karin Maria etsi nyrpeänä sanaa, "romantillista Jumalan kiitos, ei koskaan pistäisi Agnetan päähän".
"Ei, mutta minun olisi pitänyt sanoa se hänelle kirjeessäni", mutisi Joachim kapinallisesti. "Nyt täytyy minun taas koettaa kirjoittaa hänelle. Mutta siitä tulee niin peevelin konstikas juttu, sillä se ei kai voine muutoin tapahtua kuin että varastan postilaukun avaimen eli että itse salaa ratsastan kirjeineni Kristianstadiin. Sillä täällä koko seudussa ei ole ainoatakaan ihmistä — ei ainakaan sellaista, joka on postin kanssa jotenkin tekemisissä — jonka hyväntahtoisuuteen tai vaitioloon voisin luottaa, kun on kysymys Agnetasta ja minusta".
"Elä ole hullu, Joachim!" keskeytti Karin Maria ankarasti. "Olen varma siitä että me voimme keinon keksiä".
"Niin sanot aina, serkku", ja Joachim käänsi vihastuneena kauniit, tummat kasvonsa Karin Mariaan. "Siinä ei ole edes vähääkään järkeä enää. Käyskentelen täällä voimatta tehdä mitään päätöstä, voimatta ryhtyä mihinkään ennenkuin olen saanut kuulla hänestä. En ole nähnyt häntä kohta kuukauteen, en edes tervehdystäkään ole saanut häneltä, enkä tiedä edes, josko…" Joachim oli sanomaisillaan: "Josko hän oli antanut minulle anteeksi", mutta hän keskeytti. Hän, enemmän kuin Agneta itsekään ei ollut sanallakaan kertonut tytöille mitä oli tapahtunut viimeisenä ilta päivänä mamseli Fikenin kamarissa heidän välillään Joachim toivoi että Agneta yhtä katkerasti katuisi pikaisuuttaan kuin hän itse, mutta hän ei ollut saanut pienintäkään tukea luulolleen. Seuraavana aamuna oli majuuri itse vienyt tyttärensä sekä majuurskan kirjeen sukulaisilleen, sotaneuvoksetar Fagerhjelmille Kristianstadiin. Tämä valtava ja katkera "ei" oli siis ollut viime sana, jonka Joachim oli kuullut Agnetan huulilta, ennenkuin tämä aikasin aamusella — kalpeana, alasluoduin silmin — koko perheen läsnäollessa, jäykästi ojensi hänelle kätensä hyvästiksi. Yön oli Joachim sitte viettänyt kirjoittamalla mitä toivottomimman, mitä romantisimman ja katkonaisen kirjeen, jonka aamusella myötätuntoinen Beata oli suostunut toimittamaan Agnetan matkalaukkuun. Mutta tyttö ei ollut antanut pienintäkään merkkiä siitä että hän oli löytänyt ja lukenut tämän epistolan.
Tytöt jatkoivat kirjoittamistaan, vähääkään hänestä välittämättä. He olivat nyt jotakuinkin tottuneet Joachimin "Roquairolleihin", kuten Beata erittäin sekavasti ajatellen ja surkeasti kielioppia rääkäten viittaamalla Jean Paulin kiitettyyn "Titaniin" nimitti Joachimin usein uudistuvia tuskastumisen ja levottomuuden puuskauksia, siitä kun ei ollut saanut kuulla mitään tytöstä, jota hän niin lämpimästi, niin tulisesti ja rehellisesti rakasti.
Hän seisahti tuokion epäröiden ja katseli osaksi vihaisesti, osaksi ivallisesti molempia rauhallisesti kumartuneita päitä ja käsiä, jotka sirosti ja miettiväisesti piirsivät kirjaimen kirjaimen perästä paperille.