"Ajattelehan sitä, impiseni — minä tarkoitan todellakin mitä sanon. Hän voisi sopia Niilo Olaville. Hän tarvitsee naisihmistä, joka ymmärtää hoitaa suitsiparia ja pitää väliin niitä vähän kireälläkin. Tämä ei ole haaveellinen eikä hempeä — hän ei annakaan jokaisen hypätä nenälleen, sen olen aina sanonut. Ajatteles sitä! Se joka tulee jälkeeni saa sekä kimsua komsua kaikenmoista, suurta sekä pientä sen voin vakuuttaa hänelle, pikku ystäväni — ei olekaan nyt enää niinkuin aikonaan minun tullessani Marieholmaan".
"Mutta, armollisin tätini", koki Karin Maria puoleksi onnetonna, puoleksi nauraen estellä. "Parooni Stjerne ei ole koskaan edes niin paljon että katsahtanutkaan minuun päin".
"On kyllä", nyykähytti vapaaherratar. "Miehet, tottatosiaan, näkevät enemmän kuin luulemme, enemmän kuin he edes itsekään tietävät. Hän ei ole mikään niin hullunkurinen minun Niilo Olavini, kun vain hänet ottaa oikealla tavalla. Ja se on sinun asiasi, pikku ystävä. Ellen erehdy, niin alkaa poikani jo käsittää, että on hyvin huono onni viedä morsian huoneesensa, kun rakastaja seisoo ulkona valmiina hyppäämään sisälle sänkykamarin akkunasta. Niin, niin" — vapaaherratar hymyili aistillisesti ja tyynnytteli vähän ylpeästi Karin Mariaa, joka harmistuneena väitti vastaan — "tämän sisar kai ei liene muita parempi! Skyttejen kuuma veri kiehuu kai hänessäkin ja mitä luulet hänen mielestään uskollisuus ja lupaus merkitsee rakkaudessa? Sillä pikku Agnetalla on pari peijakkaan silmää. Kun hän on itkenyt vuoden tahi vain puoli, niin antaa hän kyllä Joachim Skytten suudella kyyneleet pois, niin teki… No se on se sama. Niin on moni muukin ennen häntä tehnyt". Vapaaherratar vaikeni hiukan. Karin Maria ei tiennyt laisinkaan mitä sanoisi.
"Mutta hän Karin Maria serkku on ymmärtäväinen ja säädyllinen ihminen, joka ottaa maailman sellaisena kuin se on, hienostelematta ja kursailematta, kuten se on otettavakin. Ja minä pidän hänestä. Lyömmekö vedon että lopuksi kumminkin hän tulee Marieholman rouvaksi jälkeeni!"
Nyt täytyi Karin Marian suuttumuksestaan huolimatta nauraa ääneensä. Kuinka olikaan — tämä vanhan rouvan itsepäisesti yhä uudistuva ehdotus ja asiallinen varmuus, eivät kumminkaan kaikessa tapauksessa ollut vaikuttamatta häneen hiukan.
Niilo Olavi Stjerne kuuli naurun — oli kulunut aikoja siitä kun joku nuori tyttö oli nauraa raikahuttanut Marieholman salissa. Hän kääntyi ja tuli molempien, naisten luo.
"Saanko kysyä, mikä neitiä niin kovin huvittaa?" sanoi hän juhlallisen hyväntahtoisesti samalla epäröiden vetäen suunsa vähän hymyyn, joka, sen pahempi, varsin harvoin osui hänen huulilleen.
Karin Maria lensi punaseksi aina hiusmartoa myöden ja heitti rukoilevan katseen vanhaan vapaaherrattareen, joka reippaasti vastasi:
"Ennustan Karin Maria serkulle hänen tulevaisuuttaan — ja hän tuntuu olevan siihen tyytyväinen. Nyt sitä paitsi pitäisi sinun, Niilo Olavi mennä näyttelemään vähän kartanoa", jatkoi hän toisella äänellä.
"Hänhän niin harvoin suo meille tämän kunnian, ja hän, minusta nähden, näyttää olevan huvitettu sekä ladoista, että talleista. Ja kun herrasväki tulee jälleen sisälle, on illallinen oleva pöydällä. Karin Maria serkku on näkevä mitä talossa löytyy".