Ja kun parooni vähän epävarmana, kysyvän näköisesti katsoi äitiinsä — hän ei ollut tottunut että äiti käyttäisi vieraita kohtaan näin leppoisata ääntä — lisäsi tämä vähä matalammin:
"Katsohan vain että kaikki käypi täällä säntillisesti. Tänä iltana en tahdo nähdä Figgeä juovuksissa".
XII.
Päätyhuoneessa, josta oli näköala pieneen pikkukaupunkilais-puutarhaan, missä narsissit ja kevätesikot reunustelivat matalan salvia ja lavendeli aidan ympäröimää mansikkamaata ja porkkana ja persilja penkereitä, istui Agneta muistellen kaikkia kotolaisiaan.
Ilta oli kesäkuun aivan ensimäisiä lempeitä, kosteita, sumuisia, vienoja kuuvalo-iltoja. Muurin viereisestä suuresta seljapensaasta levisi huoneesen voimakas, huumaava tuoksu avatun akkunan kautta, jonka matalalla lauteella Agneta istui kyyryssään suorien hiuksiansa yöksi. Sormet liukuivat koneellisesti hyväillen pitkien, välkkyvien hiusten lomitse, jotka harteilta rinnalle valuivat, samalla hänen ajatuksissaan palmikoidessa ja yhä palmikoidessa niitä — ja ilman että hän edes tiesikään — hyräili hän hiljaa, niin että sanoja tuskin voi kuulla erästä vanhanaikuista pitkäveteistä laulun säveltä.
Kuului rapsahdus pitkän muurin luota, joka eroitti sotaneuvoksen puutarhan sen takana kulkevasta vähäpätöisestä, autiosta kadusta. Agneta käänsi pikaisesti päänsä — leppeässä kesähämyssä voi hän eroittaa kaikki mitä oli hänen ympärillään. Hän tarttui seljapensaan lehvään ja kumartausi tarkastaaksensa: ei — siellä ei ollut mitään! Vai estikö suuri pensas hänet oikein näkemästä? Ja huoletonna, vähiä säikkymätön kun oli, jatkoi hän häikäilemättä hiljaista hillittyä lauluaan.
Silloin kuuli hän taas — tällä kertaa aivan selvään — että joku koetti tunkeutua hänen ikkunansa viereisen seljapensaan ja muurin väliin. Hän nousi ylös paikaltaan akkunalaudalta — ja yhtäkkiä pälkähti hänen päähänsä, että siellä tietysti oli vain Tiina, joka oli ollut ulkona sotilasten tanssiaisissa.
"Onko siellä Tiina?" kysyi hän hiljaa, ettei herättäisi ketään talossa ja ettei piika nolostuisi.
"Ei Agneta", kuiskasi ääni, jonka tyttö liiankin hyvin tunsi, vaikkakin se nyt oli pakahtua pidätetystä naurusta.
"Tokihan sinun pitäisi arvata että minä täällä olen!"