Ja luutnantti Skytte — riemuiten ja onneansa ylistellen, että nyt vihdoinkin oli viime esteen voittanut — tunkeusi hymyillen tiheän, jäykän seljapensaan takaa esille.
Jos hän olisi ilmi-päivällä katuvaisena ja juhlallisena ilmestynyt sotaneuvoksen saliin, olisi Agneta varmaankin, muistaen heidän viimeistä myrskyistä kohtaustaan mamseli Fikenin kamarissa — ollut sekä hieman häpeissään, että sen lisäksi, kuten hänellä itsellään oli tapana sanoa olisi hän ollut "ylpeä ja jäykkä". Mutta nyt iltasella kun Joachim kuin mikäkin maankulkija, samalla sekä rohkeana, että nöyränä veitikkamaisena ja tunteellisena, muitta mutkitta, kiipesi muurin yli ja likaisena, repaleisena, hatuttomin päin yhtäkkiä seisoi hänen edessänsä kuuvalossa, hänen akkunansa alla, silloin… niin silloin ei Agneta todellakaan voinut hetkeäkään enää pysyä juhlallisessa arvokkaisuudessaan. Hitustakaan muistamatta hieman puutteellista pukuaan ja suorukkeista, puoleksi avattua tukkaansa, ojensi hän teeskentelemättä, kaihoten molemmat käsivartensa häntä kohti ja kuiskasi riemuiten:
"Serkku Joachim!…"
Ei ollut puhetta sovinnosta eli anteeksiannosta — ei kumpikaan heistä tällä hetkellä edes muistanutkaan, että mitään sellaista voisi tulla kysymykseenkään. Joachim laski vain molemmat käsivartensa hänen ympärilleen tuossa hänen istuessaan vielä akkunalaudalla, ja kun Agneta lämpimästi, vähintäkään vastustamatta nojausi häneen päin, suuteli hän hellästi ja tulisesti hänen suloisia huuliaan.
"Oi serkku", viattomasti ja kumminkin kiihkeästi kietoi Agneta molemmat paljaat käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painoi kerran vielä pyytämättä huulensa hänen huuliansa vasten. "Oi Joachim serkku, miten olen ikävöinyt…"
Serkun hiukset olivat kosteat samoin kuin hänen takkinsa samettikauluskin — tyttö hivutti sitä hiljaa kädellänsä.
"Mutta", hän katsoi yhtäkkiä ujosti häneen, "miten olet tänne tullut?
Miten pisti päähäsi?…"
"Kysy paremminkin, kuinka en sitä jo ennemminkään keksinyt!" kuiskasi toinen jälleen. "Nyt tuntuu minusta aivan uskomattomalta, että olen viipynyt niin kauan. Mutta päivä kului päivän perästä odotellessani saada kuulla sanankaan sinulta — saada tervehdyksen eli kirjeen. Ja niin käyskentelin siellä kotona Munkebodassa nöyränä kuin kuritusvanki ja hurskaana kuin lammas — Lotti tädin ja koko seudun viattomasti epäilemänä ja vartioimana. Tuskin uskalsin liikahuttaakaan itseäni", hän katsoi nauraen ylös Agnetaan, "vain näyttäytyäkseni kylliksi hyvin kasvatetulta ja sinun arvoiseltasi. Mutta kun ei siitä kukaan huolinut, niin…"
He hymyilivät toisilleen puolipimeässä — Joachimin käsivarret olivat vielä hänen vyötäröllään — ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa tuttavallisesti, eikä epävarmuudesta ja ujoudesta näkynyt merkkiäkään.
"Ei kai sinua palella Joachim"? kysyi Agneta yhtäkkiä levottomasti.