"Palella?… Ei vähintäkään"! vastasi hän hajamielisesti.
"Niin, sillä minähän en mitenkään uskalla pyytää sinua tulemaan sisälle", mutisi hän osaksi valittaen, osaksi ujosti anteeksi pyytäen.
"Hevoseni jätin erään talonpojan luo kymmenen minutin matkan päähän kaupungista… Minun tietysti oli vähän vaivaloista päästä tulliportista jotakuinkin huomaamatonna mutta se onnistui kumminkin kaikessa tapauksessa. Nyt minun sitäpaitse pitää heti mennä… Tahdoin vain nähdä sinut…"
Hänen äänensä ei ollut enää oikein luonnollinen — ikäänkuin ihmeellisesti hämmentynyt ja hajamielinen — samalla kuin hän ei hetkeksikään hellittänyt tyttöä käsistään. Agneta ei katsellut kauemmin häntä, hän loi silmänsä alas hänen katseensa edessä, ja käsi, joka vielä konemaisesti silitti serkun takin kaulusta, värähteli hiukan.
"Taivahan Jumala, Agneta"! mutisi hän yht'äkkiä hieman tapaillen sanojaan ja painoi samassa otsansa lujasti hänen viileää olkapäätänsä vasten. "Miksi en ole nyt sinun miehesi"?
Agnetalle tuli yht'äkkiään niin merkillisen kuuma hänen käsissään — sydän, sykähteli vilkkaammin, ja hän tunsi punastuvansa aina kaulaan saakka, punastuvan niin että poltteli… Ja uskaltamatta luoda ylös silmiänsä mutisi hän osaksi hämillään osaksi onnetonna:
"On niin myöhäistä, Joachim serkku…" Agneta koki irroittautua hänestä ja vetäytyä akkunan suojaan. "Ei varmaankaan ole sopivaa, että viivyt täällä kauemmin".
"Yksi sana vain"! Huolimatta hänen vastustuksestaan veti Joachim Agnetan lujemmin luokseen. "En voi ijankaikkisesta ijankaikkiseen käydä allapäin, pahoilla mielin ja odottaa. Joko lupaat minulle että sinä minun kanssani tahdot tehdä kaiken voitavasi, että niin pian kuin mahdollista, saamme toisemme, eli myöskin —", hän katsoi varmasti ja vakavasti häneen, "tahi pidän huolen itsestäni ja menen ensi tilaisuudessa Ranskanmaalle. Kirje sotaministerille on täällä taskussani. Sinun täytyy päättää — ja tee se nyt! —josko se lähetetään eli ei".
"Mutta jos ei auta vaikkapa mitä tekisinkin", kuiskasi Agneta tuskallisesti. "Jos äiti on järkähtämätön?…"
"Herra Jumala Agneta — niin karkaamme tiehemme"! huudahti hän yhtäkkiä aivan raivoissaan. "Niin ovat muutkin tehneet ennen meitä. Jos vain olemme yhdestä puolin, niin saat nähdä että naimaluvasta, alaikäisyydestä, sukulaisuudesta ja Jumalasta ja koko maailmasta huolimatta me… Itketkö sinä, Agneta"?