"En", nyyhki Agneta painaen päänsä hänen olkapäätänsä vasten. "Minä vain en kestä kuulla sinun noin puhuvan…"
"Lupaatko minulle, kyyhkyseni", jatkoi hän jälleen armottomasti, mutta ei kumminkaan aivan yhtä pikaisesti, "että tahdot olla rohkeampi ja varmempi asiastasi nyt, kuin kuukausi sitte"?
"Lupaan" kuiskasi toinen kiihkeästi ääneensä itkien. "Lupaan sinulle kaikki — teen kaikki mitä tahdot… kunhan et vain matkusta pois maasta!…"
"Jos vain tulet omakseni niin mielelläni jään koko elämäkseni Munkebodaan", kuiskasi hän lohduttavaisesti. "Kas niin, rakas enkelini!…"
Kun hän oli vähän tyyntynyt häpesi Agneta hiukan teeskentelemätöntä ja kiihkeää levottomuuttaan. Hän pyyhki molempien käsiensä selkäpuolella silmiään ja mutisi melkein kärsimättömästi, ikäänkuin loukkaantuneena.
"Et sano sanaakaan siitä, miten ne siellä kotona jaksavat…"
Joachim alkoi yhtäkkiä nauraa. Hän oli iloissaan että hän vihdoinkin rohkealla yrityksellään oli voittanut vastustelevan serkkunsa mietteet ja esteet ja hänestä tuntui nyt yht'äkkiään niin sanomattoman hullunkuriselle ruveta täällä yöllä, rakastettunsa akkunan alla, aivan kiltisti keskustelemaan perheen voinnista.
"Eikö sinulla ole mitään muuta enää minulta kysyttävää, rakas Agneta", kysyi hän hilpeästi, "kuin siitä, miten on mamseli Fiken raukan ijankaikkisen hammastaudin laita, eli Lotti tädin kankaista, eli pikku Hanneksen katekismuksesta, jota Beata häneltä uskollisesti joka päivä kuulustelee, eli Karin Marian syreeneistä, jotka eivät keinoilla millään tahdo kukkia tänä vuonna eli…"
Joachim lopetti yhtäkkiä, ihmeissään että Agneta melkein epätoivoisena heittäysi jälleen hänen syliinsä. Hän ei ollut ajatellut että hänen sanoillaan olisi voinut olla minkäänmoista vaikutusta, mutta tämä hänen leikikäs, pikainen koto-olojen ja tapahtumien luetteleminen oli jonkunmoisella salaperäisellä tavalla herättänyt Agnetan uinuvan koti-ikävän.
"Oi Joachim!… Kuinka ikävöitsen kotia Munkebodaan. En kestä että minun täytyy vielä tänne jäädä!