"Ei, en voi sitä…"
Agneta ei tiennyt itse että tämä tulinen, kiihkeä koti-ikävä, joka nyt kokonaan tempasi hänet, todellisuudessa olikin vain Joachimin — hänen rakkautensa, hänen lemmityn seuransa kaipuuta. Hän painautui hillittömästi itkien hänen syliinsä.
Joachim asetti reippaasti jalkansa muurista ulkonevalle kivelle ja kiepsahti vikkelästi ylös niin että hän myöskin nyt tuli istumaan ikkunalaudalla, jalat riippuen ulkona. Agnetan olkapään ylitse silmäsi hän pikaisesti puolihämärään huoneesen — näki kiivu-pöydän vaaleine liinoineen, kuvastimen seinällä ja seinän syvennyksessä hänen valkoisen, koskemattoman vuoteensa.
"Pikku Agnetani", sanoi hän hellästi, melkein veljellisesti. "Usko minua — tulen sinua kohta hakemaan".
Sumu oli nyt jo melkein haihtunut. Oli aivan hiljaista — ei lehtikään liikahtanut puutarhassa — ja kuu paistoi kalpeana, mutta suurena, säteilevänä, aivan suoraan jäykän, pimeän seljapensaan yli. Yö oli niin äänetön ja hiljainen. Joachim voi kuulla oman sydämensä sykinnän Agnetan sydäntä vasten.
"Minun täytyy mennä Agneta…" Ja kun Agneta melkein tiedotonna, pidätti häntä vielä: "Rakkahimpani, en uskalla viipyä enää…"
Agneta katsahti ylös — ikäänkuin unesta heränneenä — ja otti hitaasti, hämillään askeleen taaksepäin.
Mutta Joachim jäi kumminkin liikkumatonna istumaan, selkä nojaten akkunan pieleen — hänen katseensa lepäsi kuin kahlehdittuna Agnetaan. Ei koskaan Joachim mielestään ollut nähnyt häntä niin viehättävänä, kuin nyt tuossa hänen seistessänsä kuuvalossa: vaaleana suurin, hellin, aroin silmin, hopeavälkkeisten hivusten valuessa madonnaisesti harteiden, ja kaulan ylitse alas kaidalle, pehmeälle vyötärölle. Tällä hetkellä tunsi hän enemmän kuin koskaan ennen tuota ijäistä haaveellista ihailevaa jumalointia, mitä koskemattomuus naisessa, neitseellisyys, nuori tyttö miehessä herättää.
Tyttö oli hänen — hän rakasti häntä koko sielultaan, hän ikävöitsi häntä joka veripisarallaan, jokaisella voimakkaan, nuoren ruumiinsa hermolla yö ja yksinäisyys yhdisti heidät ja kumminkin… Hän ei ojentanut kättänsä tyttöänsä kohti, ei vetänyt häntä luoksensa — ei vaikkei heidän väliänsä ollut enemmän kuin vaaksan vertanen — ei vaipunut hänen jalkoihinsa, ei rukouksillaan häntä ahdistanut, joita tyttö tässä tuokiossa, sen tiesi hän, ei olisi voinut vastustaa. Kenties juuri tämä autuas tieto, tämä riemuitseva voiton varmuus siitä että hän oli rakastettu, teki tuon kuumaverisen, ajattelemattoman luutnantti Skytten hienotunteisemmaksi ja ritarillisemmaksi kuin mitä muut miehet mahdollisesti, samat tunteet sydämessä, olisivat hänen sijassansa olleet Hän olisi niin helpostikuin ei mitään paikaltansa akkunan puitteelta voinut kiepsahtaa sisälle huoneeseen — hän voitti sen kiusauksen. Lähtöön valmistautuessaan otti hän Agnetan käden, joka hervotonna riippui hänen kupeellansa ja vei sen viime kerran, viipyen huulillensa. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan, — hän tiesi ettei hän enää voinut luottaa ääneensä.
Vasta sitte kun hän jälleen seisoi hänen akkunansa ulkopuolella ja tunsi märän maan jalkainsa alla, kuiskasi hän — niin hiljaa, että Agneta tuskin voi kuulla hänen ääntänsä.