"Jumala tietää, josko sinä koskaan voit käsittää, miten paljon minä nyt sinua rakastan…"
Hän kurkotti vielä sisälle, käsivarret akkunan puitteella ja — hänestä tuntui, että hän näki Agnetan hymyilevän puolihämärässä. Mutta tämä piti silmänsä liikkumatonna alasluotuina, hiljaa kuin madonna, jakaukselle auenneitten, alasvaluvien hiustensa varjossa.
Joachim mietti vielä kauan tätä epämääräistä, salaperäistä hymyilyä, kun hän — yht'äkkiää mustimmalla mielellä — epätoivoisena ja sanomattomasti itseensä tyytymättömänä, ratsasti kotiin kosteana yönä.
Mutta kun hän oli mennyt, seisoi Agneta vielä kauan kuuvalossa avoimen akkunan ääressä. Kerran kohotti hän vasemman kätensä ja katsoi sitä, — sen käden, jota Joachim viimeksi oli suudellut ja vei sen hiljaa, hitaasti huulillensa.
XIII.
Karin Maria oli ollut viime päivät aikalailla — kuten äiti sanoi — "ajatuksiensa vallassa". Beata sanoi sen alkaneen siitä saakka kuin hän tuli kotiin Marieholma-matkaltaan, mutta Karin Maria lykkäsi luotaan arvokkaalla kylmyydellä tämän vetäisyn. Eikä parannut mieliala siitäkään, vaikka parooni Niilo Olavi vieraili Munkebodassa kaksi kertaa samalla viikolla — ensiksi tiistaina äitinsä käskystä lainaamassa hienon hienoa sukkulaista ja sitten lauantaina tuomassa laatikollisen asterin taimia, joka oli vanhan vapaaherrattaren lahja Karin Marialle. Vieras ja Joachim eivät tavatessaan puhutelleet toisiaan, kumarsivat vain kylmästi, mutta "eivät Jumalan kiitos näyttäneet siltä kuin tahtoisivat käydä kaksintaisteluun", kertoi Beata helpommalla mielellä mamseli Fikenille. Molemmilla kerroilla oli parooni — joko omasta halustaan tahi äitinsä vaikutuksesta, siitä ei Karin Maria voinut oikein päästä selville, — näyttänyt vanhimmalle neidille erityistä kohteliaisuutta.
Kumminkin käyskenteli nyt vanhin neiti pitkät valoisat kesäpäivät tuumien sinne tänne vanhan vapaaherrattaren kummallisia ehdotuksia istutellessaan pieniä asterin taimia kukkapenkkeihin eli Bengtan kanssa nuoralla jakaessaan keittiöpuutarhan palstareita, joidenka välille pikku Hannes työnjohtajan suurilla puukengillä sai polkea yhteen kertaan käytävät. Ja sellainen voima on kerran vapaasti julkilausutulla, selvällä ja päättäväisellä sanalla — sanalla, jonka taustana on tuuma ja tahto, — että Karin Maria ensiksi jonkunmoisella vastenmielisellä arkuudella, sitte yhä enemmän tyyntyen, melkeinpä voi sanoa mielenmaltilla huomasi, että hän todellakin alkoi pitää Malviina muijan rohkeaa ehdotusta hyväksyttävänä mahdollisuutena, mahdollisuutena, joka voisi käydä koko hänen elämänsä ja tulevaisuutensa suhteen määrääväksi. Tietämättään ja tahtomattaan selvittää itselleen asiaa, alkoivat hänen ajatuksensa yhä enemmän pyöriä Niilo Olavin ympärillä, jota hän sitte lapsuutensa aikojen ei ollut ajatellut koskaan muutoin kuin välttämättömänä, vanhempana naapurina ja sittemmin kummallisen Agnetan kosinnan jälkeen, vain sulasta myötätuntoisuudesta sisartaan kohtaan, oli arvostelematta katsellut häntä samoilla silmillä kuin Agneta itse sekä Beata. Mutta Karin Maria täytti tässä kuussa kaksikymmentä neljä vuotta — hän oli melkein viisi vuotta vanhempi Agnetaa, ja hän alkoi katsella maailmaa jossain määrin toisilla silmillä. Hän tiesi yhtä hyvin kuin äitinsäkin että parooni Stjerne ehdottomasti olisi monen peninkulman kuuluvilta edullisin naimakauppa ja että koko pohjois Skånesta saisi etsiä Marieholman vertaista maatilaa. Sitäpaitse tunsi Karin Maria viime aikoina ilmestyneistä "kosijaa" koskevista ennakkoluuloista huolimatta sydämessään jonkunmoista myötätuntoisuutta Stjernen ujosti hyväntahtoista ja hieman surumielistä olentoa kohtaan, hän muisti miten hän kahdeksan tai kymmenvuotiaana tyttötyllerönä paroonin ollessa jo kaksikymmentäviisi vuotias, täysi-ikäinen mies oli ollut hänen ilmeinen suosikkinsa, saanut leikkikaluja ja karamelleja ja oli häntä kutsunut "pikku morsiamekseen". Se oli kummallista, mutta kaiken tämän muisti hän nyt yhtäkkiä jonkunmoisella mielihyvällä. Aikaisemman nuoruutensa aikana ei Karin Maria ollut paljon nähnytkään häntä Munkebodassa — ne olivat paroonin "hurjimpia aikoja", kotiinsa ja vanhan paroonittaren merkillisyyksiin kovin kyllästyneenä, oli hän enimmät ajat majaillut Kristianstadissa, ja elänyt siellä upseeripiireissä, tahi kierrellyt maita mantereita pitemmillä vierailuilla ystäviensä ja tuttaviensa luona. Sitten oli Karin Maria itse ollut poissa parisen vuotta Tukholmassa ja kun hän tuli kotiin jälleen, oli hän tavannut Niilo Olavin jotenkin samanlaisena, kuin miksi hän muisti hänet sitte lapsuutensa, hiukkasen vanhempana vain, hieman lihavampi ja surullisempi. Hän ei ollut enempää häntä ajatellut ennenkuin tämä yhtäkkiä rakastui Agnetaan ja esiintyi tämän julkisena kosijana. Silloin oli hän oitis, samoin kuin Beatakin varmasti ollut häntä vastaan ja oli tuntenut itsensä suurimmassa määrässä kiihoitetuksi kun äiti aineellisista syistä tahtoi pakoittaa sisaren avioliittoon, joka hänelle oli niin sanomattoman vastenmielistä. Nyt, kun Agneta oli poissa ja hän jälleen alkoi katsella itseään Munkebodan enin huomiota herättäväksi olennoksi, alkoi Karin Maria vähä kerrassaan katsella olosuhteita vähän toisella tavalla… Hän ei ollut suotta enimmän äitinsä näköinen sisaruksista; hän alkoi ymmärtää, että aineelliset syyt ovat myöskin syitä ja että voi katsella samaa asiaa kahdelta eri puolelta. Tietystikään Niilo Olavi ei ollut mikään unelmien sankari enemmän kuin raivoisa Rolandkaan, (niin tykkönään oli Karin Maria jo luopunut entisistä ihanteistaan että hän sisällisesti, hieman halveksivasti hymyillen antoi Joachimille nämät nimitykset), mutta hän oli hyvä, ruotsalainen aatelismies, joka todellakaan ei ollut hullumman näköinen — varsinkin silloin kuin hän silloin tällöin suvaitsi hymyillä. Hän joi paljon — Karin Maria rypisti ehdottomasti kauniita kulmakarvojaan — mutta hän kestikin paljon; harva tai tuskin kukaan oli nähnyt hänet koskaan juopuneena. Ja mitä Figge Walqvistin ja sensemmosien seuralaisuuteen tulee, niin tekisi hän kyllä sitte siitä lopun, jos… jos… hänelle kerran tulisi siihen tilaisuutta. Vanha vapaaherratar oli arvannut oikein kun hän oli kuvitellut mielessään ettei Karin Maria antanutkaan jokaisen hypätä nenälleen ja että hän ei kenellekään suuremmalla luottamuksella voinut jättää hallituksen ohjia kuin hänelle: niin hyvin Marieholma kuin Niilo Olavikin olivat nyt kerran tottuneet naiskäsien ohjattaviksi. Karin Maria oli ylpeä, rehellinen ja viisas, oikein hyvä ja kelpo tyttö, mutta hänellä ei ollut paljon Skyttein luonnetta: tuota haaveellista, vaikutuksille altista, levottomasti leimahtelevaa, uhkarohkeasti kapinoivaa rajalaisen luonnetta — "sissiverta", kuten Niilo ukko jonkunmoisella ylpeydellä sitä nimitti. Hänellä ei ollut heidän mielikuvituksensa runsautta, hän näki mitä hänen piti nähdä ja mitä hän tahtoi, mutta ei enempää. Äidillä oli tapana kertoa, että hän koulu-aikanaan 1780 vuosiluvulla oli ranskalaiselta kotiopettajattareltaan oppinut "ajattelemaan viivottimen mukaan". Vaikkakin Karin Maria oli niin paljon aikansa lapsi, että hän voi hyvin tunteellisesti laulaa "Laakson ruusua" ja oli monet kerrat vuodattanut katkeria kyyneleitä, runoja ja romaaneja lukiessaan oli hänellä kumminkin sisimmässään koko joukko tuota viime vuosisadan järki-ihmistä ja sääntöjen mukaisuutta, joka vielä oli hänen äidissään luonteenomainen piirre ja oli määräävänä kaikessa hänen toiminnassaan.
Asterilähetyksen jälkeen oli parooni vielä kolmannen kerran käynyt Munkebodassa. Kun Beata päätyakkunasta oli nähnyt tuttujen kiessien vierivän pihamaalle, sanoi hän sisarelle:
"Herra Jumala, siellä on Stjerneläinen jälleen!… Mitä maailmassa luulet hänen hakevan täältä lakkaamatta, kun hän tietää kumminkin että Agneta on poissa?
"Sitä ei ole niin helppo tietää", vastasi Karin Maria lyhyesti.