Beata istui pahatuulisena keskelle sohvaa kädet ristissä ja äänetönnä kun sisar otti esille sievimmät kenkänsä, silitti tukkaansa kuvastimen edessä, kietoi soman musliiniliinan kaulallensa ja huljahutti porttukaalilaista hajuvettä nenäliinaansa. Karin Mariasta tuntui tietenkin tuo teeskentelemätön kummastus vähän nololta, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaankaan.
"Etkö vähän somistaudu sinäkin Beata?" kysyi hän välinpitämättömästi, avatessaan ullakon oven.
"Ei pistäisi minun mieleenikään koskaan mennä sisälle häntä tervehtimään, ellei äiti suorastaan siihen käske minua", vastasi Beata itsepäisesti.
Karin Maria oli vihoissaan laskeutuessaan hitaasti rappuja alas parhaissa kengissään. Hän ei ollut tarkoittanut mitään erityistä viattomalla pukunsa vaihdolla, mutta Beatan erehdyttämättömästi pilkallinen hämmästys vaikutti, että hänestä tuntui nyt, kuin olisi hän halpamainen onnen etsiä ja etujansa ajatteleva liehakoitsia.
Parooni nousi heti salissa hänen astuessaan sisälle — näytti siltä kuin vieras olisi odottanut häntä.
Karin Maria niiasi kohteliaasti ja alkoi heti hyvin perusteellisesti kuulustella, vapaaherrattaren vointia ja sen jälkeen yhtä perusteellisesti kiittää astereista, jotka "rehoittivat niin erinomaisesti". Kun parooni ei vastannut mitään, joka olisi voinut antaa hänelle alkua ja pitänyt keskustelua vireillä kävi hän noloksi ja punastui. Karin Mariaa puki suuressa määrässä kun hän kävi hieman hämilleen — hänen kasvonsa kadottivat silloin jäykän, kovin varman ilmeensä.
Majuuri istui ja nyykytteli päätään. "Posti ja kotimaan sanomansa" takaa. Hänen päivällisunensa oli tullut häirityksi ja hän olisi suonut Marieholmalaisen niin kauaksi kuin pippuri kasvaa. Itse asiassa eivät nämät ranskalaiset vierailut häntä kovinkaan paljon miellyttäneet. Stjerne kieltäytyi säännöllisesti Joachimin tähden jäämästä illalliselle, niin hädin tuskin sai hänet juomaan kupposen kahvia tahi totilasin. "Whisti" eli "bostoni" pelistä ei ollut puhettakaan, kun Figge Malviina muijan määräyksestä ei enää uskaltanut seurata mukana.
"Eikö parooni tahdo itse nähdä, miten mainiosti ne kasvavat?" kysyi lopuksi Karin Maria päättäväisesti epätoivoisena koettaen venyttää puheaineen astereista, niin pitkälle kuin mahdollista.
Niilo Olavi sieppasi kohta hattunsa ja he vaelsivat yhdessä ulos auringon paisteesen.
Puutarhassa, joka kuului erityisesti Karin Marian valvonnan alle, tunsi hän kohta olevansa omalla alallaan ja sai heti jälleen tavallisen varmuutensa ja tottuneen tapansa. Todellisella harrastuksella ja erittäin rakastettavalla tavalla näytteli hän hiljaiselle, mutta tarkkaavaiselle Niilo Olaville istutuksiansa ja laitoksiansa.