Parooni katsoi vakavasti Karin Mariaan, nousi, käveli pari kertaa edestakaisin pienessä kaidassa lehtimajasssa ja istahti jälleen.
"Agneta on ollut minulle hyvin rakas", sanoi hän jälleen, hieman vaivaloisesti, hiljaa, melkein äänettömästi.
"Ja hän, herra parooni", — Karin Maria puhui yhtä paljon maltilla kuin lämmöllä — "olen varma siitä, että jos hän, aijotun avioliiton häntä pakottamatta olisi oikein oppinut tuntemaan teidät, sellaisena kun te todellisuudessa olette, ei kukaan olisi pannut hellyydellenne suurempaa arvoa kuin Agneta, Mutta, kuten nyt on…" Karin Maria pysähtyi ja katsoi odottavaisesti häneen, Parooni kumarsi vain hiljaa merkiksi, että hän jatkaisi.
"Niin, kuten nyt on — Agneta on hyvin nuori, uhkarohkea ja itsepäinen — pelkään siksi, ettei sisareni koskaan tule pitämään teistä niinkuin hänen pitäisi…"
"Oi neiti, jos te vain tietäisitte", mutisi Niilo Olavi surumielisesti. "Minähän vaadin niin vähän. Jos hän vain tulisi omakseni, antaisi minulle luvan rakastaa häntä…"
Karin Maria nousi. Hän piti silmänsä alasluotuina suuren hattunsa lierin suojassa.
"Mutta Agneta pitää enemmän Joachimista… Ja minusta tuntuu", hän katsoi itsepäisesti alas, "että joskaan nainen ei voi omistaa miehelleen parhaimpia ja lämpimämpiä tunteitaan, niin… niin on kumminkin molempien onnelle aivan välttämätöntä, että hän ei ainakaan pidä kenestäkään muusta enemmän kuin hänestä…"
Molemmat vaikenivat sekunnin, pari. Sitte nousi Niilo Olavi.
"Kiitos neiti Karin Maria!" Hän tarttui kerran vielä hänen käteensä. "Te olette sanonut minulle totuuden, eli oikeammin näyttänyt minulle sen tavalla… jota… minä en koskaan ole unohtava".
"Minä toivon", sanoi Karin Maria komeimmalla ryhdillään ja samalla mitä kauniimmalla tavallaan, "että te… että te ette käsittäisi tätä miksikään pahaksi tarkoitukseksi…"