"Pahaksi tarkoitukseksiko? Minä!" Hän kumartausi alas ja suuteli kättä, joka vielä lepäsi hänen kädessään ja heidän silmänsä sattuivat toisiinsa.
"Te ette kenties usko minua", — puoleksi surumielinen, puoleksi leikillinen hymyily, jonka Karin Maria heti ymmärsi solui hänen kasvojensa ylitse, — "mutta tämä on todella ensi kerta, kun mielelläni olen antautunut naisen johdettavaksi".
Karin Maria ei vastannut, mutta hän hymyili hienosti ja hänen sydämensä sykytteli kiivaammin. Hän kääntyi hitaasti aikoen lähteä huvimajasta, mutta parooni pysähdytti hänet vielä kerran.
"Kun nyt Agneta tulee kotiin — arvaan että hänen maanpakolaisuutensa", hän antoi sanalle vähän katkeran äänenpainon, "ei tarvitse kestää kauan — sallitteko minun silloin, huolimatta kaikesta mitä on ollut", hän katsoi tarkoittavaisesti Karin Mariaan, joka käsittäen hänet, kumarsi päätään, "että tulen vielä tänne?…"
"Luulen ettei äidillä, eikä Agnetalla voi olla mitään sitä vastaan", vastasi Karin Maria matalasti, ei aivan niin varmasti kuin ennen.
"Ei myös kellään muullakaan". Hän katsoi vakavasti häneen.
"Ei", mutisi Karin Maria, yhä epävarmemmin "ellei parooni vain luule että Joachim…"
"Joachim ja minä sovimme kyllä asiasta keskenämme", keskeytti Niilo
Olavi lyhyesti ja ylpeästi.
He kävivät hitaasti rinnattain ulos huvihuoneesta ja pitkin pitkää suoraa käytävää.
Karin Maria oli alakuloinen ja tyytymätöin itseensä, mutta hän ei oikein tiennyt miksi.