Asteripenkin kohdalla pysähtyi Niilo Olavi.
"Neiti Karin Maria", hän katsoi kysyvästi häneen, puoleksi pyytäen, "jos vielä satun olemaan neuvoa vailla, jota en tahtoisi pyytää keneltään muultakaan, saanko silloin tulla luoksenne?"
Karin Maria nyökkäsi. Hän hymyili vähän, mutta hänen oli mahdotonta tässä tuokiossa keksiä mitään muutakaan sanottavaa kuin nuo jäykät, mutta rehelliset sanat.
"Olkaa niin hyvä".
XIV.
Karin Maria oli niin merkillinen ja levoton koko iltapäivän kun Stjerne oli lähtenyt, että oli kerrassaan ihme ja kumma ettei sitä kukaan huomannut ja siitä mitään maininnut. Mutta Beata oli — harmistuneena tosin Karin Marialle pauhattuaan siitä että "viitsitäänkin välittää mokomasta kosijasta" — täydessä hommassa laittaessaan vanhaa, vähintäin kymmenen vuotista kesähattua, jonka hän oli yliseltä löytänyt "ihan uudeksi" ettei joutanut muuta näkemään eikä kuulemaan. Joachim viime aikoina kulki ympäri haaveksien ja hämäriä, pilven korkuisia tuulentupia aivoissaan hautoen — hän ei kuullut eikä nähnyt. Majuurska tarkasti liinakaappejaan ja valmisti "juhannaspyykkiä", hänen päässään pyörivät lakanat ja pyyhinliinat, täydet ja vaillinaiset tusinat, hän ei nyt muuta joutanut ajattelemaankaan.
Illemmalla päätti Karin Maria mennä puhuttelemaan mamseli Fikeniä, hän oli tyttöjen kaikki kaikessa. Kaikilla heillä oli se tunto ettei kukaan maailmassa heitä paremmin ymmärtänyt kuin mamseli Fiken, joka — aikoja ennen kuin äiti sen tarpeelliseksi katsoi — oli omilla ansaitsemillaan rahoilla ostanut heille heidän ensimäiset nukkensa Röingen markkinoilta, hoitanut heitä tuhkurissa, kärsivällisesti kuulustellut heiltä Lafontainen kaskuja ja katkismoa, jatkanut heidän hameitaan, parannellut hattujaan, ja sanellut miten heidän piti kirjoittaa ensimäisiä onnittelukirjeitään sukulaisille, kirjeitä, jotka aina päättyivät sanoilla: "nöyrimmällä kunnioituksella piirtäen", kertonut luvattomia kummitusjuttuja ja tarjonnut heille kiellettyä siirappiruokaa. Usein he mamseli Fikenille torasivat, ja keskenään tekivät hänestä pilaa, mutta kun jotain oli epäkunnossa niin aina sitä kuitenkin hänen "matalaan majaansa" turvauduttiin. Mamseli Fiken oli kyllä "hupsu" niinkuin äiti hänestä tapasi sanoa, mutta hänen köyhyytensä, hänen muiden ihmisten hyväntahtoisuudesta ja oikuista riippuvaisuutensa, hänen vaikea asemansa "parempain" ja "huonompain" ihmisten rajalla, hänen ponnistuksensa "matalan majansa" ylläpitämiseksi — kaikki oli kehittänyt hänen muutenkin tarkkaa ihmistuntemiskykyään, jota hänen armonsa majuurskakin itseviisaudessaan ja tunnetulla käytännöllisyydellään usein käytti hyväkseen. Tytöt tekivät sen aina — niinkuin jo sanottiin — Karin Maria ei vähiten, vaikka hän muuten oli niin "olevinaan" Karin Maria ei tarvinnut kauas mennä. Puutarhasta näki hän jo mamseli Fikenin, kovaksi kovitettu, vaalea päähine syvälle otsalle vedettynä, niityllä kävelevän askel askeleelta kumartuen — ruohoja ja kukkasia poimimassa. Karin Maria tiesi, että hän aina kesäkuussa tapasi koota lemmenkukkia, sydänruohoja ja muita kasvia, joita hän sitten taitavasti kuivasi ja liisteröi varjokuvien ja syntymäpäivävärsyjen ympärille. Näitä haaveellisia runosepustuksia, kultapaperikehyksiin asetettuina, pitivät hienoimmat talonpoikaistytöt, suuressa arvossa. Niinkutsutuilla "muistolehtisillään" saikin mamseli Fiken monta tervetullutta kaksitoista killinkiä ja plootun seteliä. Karin Maria tervehti häntä ja rupesi myöskin lemmenkukkia poimimaan. Valtioviisaasti alotti hän keskustelun puhumalla ilmasta, heinistä, puolivuosipesusta y.m. y.m. Koottuaan tarpeeksi kukkia istuutuivat he vierekkäin puron yli johtavalle puoleksi lahonneelle puusillalle, jalkojaan veden päällä heilutellen.
Etäämpänä maantiellä näkyi Joachim ja pari renkiä tuovan hevosia juotettavaksi ennen yöksi talliin panoa. Täyttä laukkaa ratsastaen, pari irtonaista hevosta kummallakin puolen, poikkesivat he lujaan poljetulle hiekkaiselle polulle ja ratsastivat kauas kivien väliin matalalla jokirannalla. Joachim huomasi molemmat naiset ja tervehti hymyillen, jatkaen hilpeää puheluaan renkien kanssa, jotka hänen kehoituksestaan rupesivat laulamaan. Aurinko laski punasella hohteella Marieholman metsien taa.
"Ompa omituista miten hyvin 'löitnantti' viihtyy täällä göingeläisten kesken", sanoi mamseli Fiken, pää kallellaan asettaessaan mansikan lehtiä valmiin kukkavihkonsa ympärille.
"Sehän on aivan luonnollista, göingeläinenhän hän on itsekin ja täällä tulee hänen kotinsa varmaankin aina olemaan".