"Mutta kun on ollut Tukholmassa ja hovissa niinkuin löitnantti…"
"Vähän kai se lienee mitä hän hovissa on ollut"! nauroi suoraluontoinen
Karin Maria. "Kaikessa tapauksessa en luule hänen sitä kaipaavan".
"Ehkei, siellähän sitä viihtyy missä sydän on", huokasi mamseli Fiken.
Karin Maria itsekseen siunasi mamseli Fikeniä siitä että hän niin mukavasti ohjasi puheen aineesen, josta hän juuri tahtoi keskustella. Hän sanoi yhtäkkiä aivan totisena, mutta kohottamatta silmiään kukkavihosta, jota hän juuri järjesti:
"Rakas mamseli Fiken — minä olen juuri saanut tietää — jotain Agnetasta — jotain, joka panee minut…" Hän vaikeni epätietoisena.
"No, mutta Karin Mariaseni", mamseli Fiken oikein uteliaisuudesta ja osanotosta värisi. "Kerrohan pian! Mitä kaikessa maailmassa…"
"Niin". Karin Maria ei enään empinyt. "Parooni Stjerne oli täällä iltapäivällä…"
"Kyllä näin, kyllä näin herrasväen puutarhassa kävelevän…"
"Silloin juuri", sanoi Karin Maria punastuen. Hän ei voinut käsittää miksi hän tässä istuu punastuen. Jumala kyllä tiesi ettei hänellä siihen mitään aihetta ollut! "Hän antoi minun ymmärtää — niin sen ainakin käsitin — kun… kun… hän lähemmin asiaa tuumittuaan vihdoinkin olisi päättänyt luopua Agnetasta. Mutta minä en tiedä, en voi päättää, jos on oikein että ilmoitan siitä Agnetalle tai jollekin muulle. Eihän hän ole jättänyt sitä minun toimekseni…"
Hän katsoi kysyen, epävarmana mamseli Fikeniin ja jatkoi vielä epäröivämpänä: