"Tyhjää puhetta", sanoi vapaaherratar päätään pudistaen. "Minä tuntisin huonosti maailmaa jos uskoisin että nuori poika muistaa vanhaa ämmää kauemmin kuin se on hänellä silmäin edessä. Ei, ei ajattele sinä Amaryllistäsi — entre nous hän kyllä sen ansaitsee! — ja huolehdi siitä että on aika kaksoset ensi juhannuksena".
Joachim ei olisi juuri hänen pilapuheistaan välittänyt, mutta lupasi kuitenkin nauraen, että kyllä vapaaherratar kummiksi pääsee.
"Pidän sanoistasi kiinni, mon cher!" huusi vapaaherratar ja uhkasi häntä pikkusormellaan. "Varjelkoon häntä taivas jos hän minut pettää. Kun tytöllä nyt vaan ei olisi kalvetustautia, näyttää siltä melkein… Niin nyt olen sen pahimman sotkun vyyhdissä selvittänyt — lopun saa hän tehdä itse. Niilo Olavia minun täytyy vielä kerran korvista ohjata".
Sitte antoi hän Joachimin suudella kättään, lähetti terveisiä Karin Marialle, ja viime hetkellä tarkasti Joachimin hevosen satula-vyötä, jonka tallirenki oli huolimattomasti pingoittanut. Vapaaherratar näki kaikki mitä ympärillään tapahtui ja sai nyt suureksi huvikseen tehdä pilaa Joachimista, jonka "rakkaus oli tehnyt sokeaksi".
Joachim oli äärettömän tyytyväinen matkaansa kun hän kello yhdeksän illalla ratsasti Munkebodan pihaan.
* * * * *
Nyt kesällä, kun päivät olivat pitemmät, ei Lotti täti parhaimmalla tahdollaankaan voinut tarkastaa kuinka kauan nuoret olivat ylhäällä. Aivan mahdottomaksi osottautui saada Joachimia ja tyttöjä makuulle määrä kellonlyöntinä, kun aurinko oli vielä korkealla taivaalla eivätkä linnutkaan vielä olleet menneet levolle. Kitara polvillaan istui Joachim leveällä kiviportaalla ja Karin Maria ja Beata — useimmiten myöskin mamseli Fiken — äänetönnä toistensa vieressä muutamia rappusia ylempänä.
Ja vaatimattomalla tuntehikkaalla tavallaan lauloi nuori Skytte kitaran säestyksellä Geijerin miehekkäitä lauluja, ja toisinaan aivan säestämättä vanhoja skånelaisia, alkuperäisesti tanskalaisia, kansanlauluja, joita hän varhaisimpana lapsuutensa aikana ja osaksi nyt uudelleen oli Munkebodan alustalaisilta oppinut. Talon rengit ja piiat istuivat ryhmässä riippakoivun alla nurkassa ja kuuntelivat yhtä hartaina kuin tytötkin — silloinkin kun hän lauloi pieniä ranskalaisia viime vuosisadan "chansoneja", joita hän oli muinoin iloiselta äidiltään oppinut, ja jotka ukko Niilo — avoimessa ikkunassa iltapiippuaan poltellen — säännöllisesti pyysi uudelleen. Ankara Lotti tätikin tuli toisinaan kuuntelemaan, seisoi ylinnä ovella korkea, kovitettu myssy päässä ja ahdas, koinsyömä viitta heitettynä luiseville hartioilleen.
"Tulkaa nyt sisään tytöt!" sanoi hän kun laulu loppui. "Aikoja sitten olisi teidän pitänyt maata vuoteessanne!"
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan. Uppiniskaisuutta oli ilmassa — sitä ei voinut enää auttaa. Lotti tädin täytyi päivittäin myöntää itselleen että Joachim oli tuonut mukanaan uuden ajan ja uuden hengen Munkebodaan.