Sillä "nuori Skytte", perillinen, oli vähitellen tullut päähenkilöksi talossa, pääpisteeksi jonka ympäri kaikki liikkui. Ei ainoastaan Agneta ja hänen siskonsa pitäneet häntä arvokkaimpana talossa vaan Niilo ukkokin joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut majuurskan ensimäinen ja nöyrin palvelija meni päivä päivältä vihollisen puolelle. Nuorukaisen hilpeä huolettomuus ja tulinen, rohkea miehuus viehättivät vanhusta ja hän huomasi salaisella, surumielisellä ilolla hänen haaveellisessa, vaikutuksille alttiissa luonteessaan niin suurta sukulaisyhtäläisyyttä oman luonteensa kanssa, että se aivan täydellisesti sovitti veljenpojan ajattelemattomuuden ja uppiniskaisuuden. Ja Joachimin vähän epämääräisille ja hämärille tulevaisuuden unelmille, hänen rehelliselle, kiihkoisalle liittymiselleen suuren vallankumouksen kuolemattomiin, nyt vähitellen uudelleen eloon heränneisiin aatteisiin tunsi setä luonnollista ja lämmintä myötätuntoisuutta, jota ei hänen armonsa järkevä hallinto yksinäisellä Munkebodalla tahi pyhän allianssin pakollinen rauha Euroopassa koskaan olleet voineet tukahuttaa. Sillä Niilo Skytte oli ollessaan nuori kornetti kuningas Kustaan joukossa, ollut — niinkuin hän itse sanoi — "suuri jakobiini", ja kukaan ei ylpeää vapautta, voimakasta persoonallista vaikutusta lämpimämmin ihaillut kuin hän. Lapsellisesti ihaili hän nuorukaista — joka aina oli kekseliäs, aina omaa etuaan katsomaton, jolla aina oli tuhat rohkeaa tuumaa valmiina, joita hän sitten vakuutuksen lämmöllä, äärettömällä itsepintaisuudella ja loppumattomalla kaunopuheliaisuudellaan osasi puolustaa. Lotti täti pudisti päätään ja piti vastaan, minkä voi, mutta kaikella viisaudellaan ei hän voinut estää että maatilan hoito yhä enemmän siirtyi Joachimin käsiin. Majuuri tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi; kun vaimonsa häntä torui että hallitusohjat liukuivat pois käsistään, puolustautui hän sillä, että oli kaikille puolueille parasta jos Joachim hänen johdannollaan, vielä hänen eläessään perehtyi oloihin — hänhän se kuitenkin kerran tulisi isännäksi! Ja väki — epäluotettava, itsepäinen, toraisa ja viekas rajakansa, jota on niin vaikea pitää kurissa ja joka vaistomaisesti kunnioittaa ainoastaan itsetietoista voimaa — se piti nyt jo kymmenen kertaa enemmän arvossa nuorta luutnanttia jonka käskyt vaikka olivatkin olleet hieman ennenaikaisia eikä aina tarkoin punnittuja, kuitenkin olivat selviä ja säntillisiä ja, joka yhtä hyvin osasi antaa korvapuustin ajallaan kuin lootusetelin sille, joka teki mielensä mukaan kuin vanhaa majuuria, joka suuttui, marisi, antoi anteeksi ja pisti nuuskaa nenäänsä harmin päälle.
Joachim oli jo jättänyt sisään erohakemuksensa. Ellei täti ennen vuoden loppua suostunut hänen ja Agnetan avioliittoon oli hän varmasti päättänyt rakastettunsa estelyistä huolimatta mennä joksikin aikaa ulkomaiseen sotapalvelukseen. Olla päivä päivän jälkeen täällä kotosalla Munkebodassa toisiaan katsellen oli liian vaikea koetus sen hän jo käsitti.
Parempi siis erota muutamaksi vuodeksi ja odottaa. Kireät olot Puolassa, missä joka silmän räpäys odotettiin kapinan puhkeavan ilmi, pyörivät nyt kaikkien nuorten mielissä ja moni ruotsalainen sydän sykähteli halusta päästä sorretun kansan avuksi. Sillä Ruotsissa ei unohdettu, että Puola oli kerran ollut veljesmaa ja sitte se valtakunta, jolle suuret Kaarlot olivat uhranneet useimmat ajatuksensa ja enimmän verensä; sen vapauden edestä taisteleminen moskovalaista perintövihollista vastaan oli Joachim Skytelle ja monelle muulle hänen ikäisellensä kuin erittäin kaunis ja jalo pyrintöperä.
Näinä pitkinä kesäiltoina puhui hän usein Beatan ja Karin Marian kanssa tästä.
Oli jo kulunut hyvä matka heinäkuuta, mutta vielä ei hiiskuttu sanaakaan Agnetan palaamisesta. Karin Maria, joka viime aikoina oli käynyt uskomattoman rohkeaksi — äidin mielestä "itsevaltaiseksi", — viittasikin siihen pari kertaa ja majurikin päästi pari lausuntoa siihen suuntaan, että "kun ei kumminkaan Marieholmalaisenkaan kanssa tullut kihlauksesta mitään, niin eihän tyttölapsen pakottaminenkaan hyödyttäisi mitään" — mutta armollinen rouva oli järkähtämätön. Hän etupäässä ajatteli sitä, eikä sitä salaisuutena pitänytkään, miten "rumalta näyttäisi", jos Agneta parooni Stjernen "hylkäämänä" — sanoessaan tämän sanan nirpisti majuurska tavallisesti huulensa ylpeästi ja katsoi suoraan silmiin sitä, jonka kanssa hän puhui — jos Agneta nyt suoraa päätä naitettiin Joachimille. Oli puhuttu kylliksi seutukunnalla Agnetasta — nyt pitäisi ihmisten saada aikaa unohtaa hänet.
"Mutta äiti" uskalsi Beata silloin sanoa, aivan itku kurkussa: "jos serkku Joachim sitte menee sotaan?…"
"Niin menköön vaan", vastasi majuurska tyynesti. "Se tekisi vain hänelle hyvää. Minun nuoruuteni aikana oli asiaan kuuluvaa, että miehen piti olla osallisena ainakin yhteen sotaretkeen, ennenkuin hän jättäysi lepoon".
"Mutta äiti", lisäsi Beata ujosti, "hän voisi olla paljon enemmän hyödyksi täällä Munkebodassa".
"Tarkoitatko todellakin sitä?… Hän tekisi viisaimmin jos hän antaisi kivien olla rauhassa pellolla", vastasi majuurska lyhyesti, ja myssyn nauhat lepattivat leuan alla, kun hän ajatteli kaikkia niitä parannuspuuhia, joita Joachim oli esittänyt ja joihin hän oli osaksi saanut sedän myönnytyksen. "Siellä jossa ne makaavat, eivät ne maksa ruutia eikä rahaa, ja maata meillä, Jumalan kiitos, on kylliksi Göingen kihlakunnassa"!
Ainoa, joka ei suorastaan koettanut taivuttaa Lotti tätiä ja itse asiassa viime aikoina tuntui olevan kerrassaan välinpitämätön siitä, josko Agneta tuli kotiin eli jäi Kristianstadiin, oli Joachim serkku itse. Hän melkein ei enää puhunutkaan hänestä ja hänen mielialansa oli paras mitä voi toivoa — vähän epätasainen, mutta ylipäänsä mainio — liiankin hyvä tyttöjen mielestä ja Beatalla ei ollut enää syytä ensinkään valittaa minkään "Roqvaiosain näyttelemisestä".