Karin Marialla oli kumminkin epäluulonsa: hän oli huomannut että Joachim serkulla ja mamseli Fikenillä oli viime aikoina luonnottoman paljon yhteisiä salaisuuksia, kun hän muisti serkun sanat eräänä edellisenä tilaisuutena, päätti hän tästä jotenkin suurella varmuudella, että hän vihdoinkin tavalla tai toisella oli löytänyt yhdyssiteen rakastettunsa kanssa. Mutta hän ei kertonut kellekään luulojaan — eikä koettanut koskaan saada mitään tietää — mitäpä se olisi hyödyttänyt? Senkautta hän olisi vain raskauttanut omaatuntoansa uudella kuormalla, eikä Karin Marian omatunto ollut enää niin vapaa kuin tavallisesti.
Mutta mamseli Fiken raukan omantunnon laita oli pahemminkin, sillä, kuten Karin Maria arvasi, asia todellakin oli… Ollen syvästi vakuutettu siitä että sodassa ja rakkaudessa ovat kaikki keinot luvallisia, oli Joachim taitavasti viekoitellut kiltin mamseli Fikenin hänen ja Agnetan välisen mitä vilkkaimman kirjevaihdon välittäjäksi. Tämä tietysti oli vähän estellyt ja puhunut armollisesta majuurskasta ja neljännestä käskystä, mutta kun hän oli hyvin romantillinen ja kun hänellä oli hellin sydän, mitä olla voi ja osaksi itsetiedottomassa ymmärtäväisyydessään, oli laskenut, että kenties kerran tulevaisuudessa ei suinkaan olisi haitaksi, että oli tehnyt tulevalle Munkebodan omistajalle palveluksen, myöntyi hän monien kyynelien perästä "löitnantin" ihastuttaviin, mutta kylläkin vähän sofistisiin, kaunopuheliaisiin pyyntöihin. Hän otti osoitteellaan vastaan Joachimille tulevat kirjeet ja keksi väsymättömällä, koskaan pettämättömällä kekseliäisyydellään alinomaa uusia keinoja, vähintäkään epäluuloa herättämättä toimittaa hänen epistolansa Agnetalle. Sopimus tähän kirjevaihtoon oli tapahtunut eräällä uudella yöllisellä vierailulla sotaneuvoksen puutarhassa. Nämät salaiset ratsastukset yön ja pimeän läpi, saadaksensa puolentunnin ajan seistä rakastettunsa akkunan alla, kuulla hänen äänensä ja saada katsoa hänen helliin ruskeisiin silmiinsä, viehättivät, seikkailumaisuudellaan ja romanttisuudellaan nuorta Skytteä mitä suurimmassa määrässä. Vaan kun unestaan herännyt utelias neiti Susen oli viime kerralla vähällä huomata hänet, luopui Joachim hieno tunteisesti tästä uhkarohkeasta ja useammassa kuin yhdessä suhteessa vaarallisesta huvista. Sielullaan ja aistimillaan, kaikella olentonsa uhkamielisyydellä hän rakasti Agnetaa, ahkera ja hellä kirjeiden vaihto jossa tyttö peittelemättä avasi hänelle sisimmän sydämensä, kiinnitti häntä vielä lujemmin morsiameensa. Hän saattoi istua tuntikausia pellonpientareella tai vasikkahaassa ja lukea uudelleen ja yhä uudelleen näitä viehättävän somia kirjeitä tietämättään ikävöiviä, hurmaavia intohimoisia niinkuin Agneta itsekin oli ja sen lisäksi niin viattoman ymmärtäväisiä ja tyttömäisen kainoja, kirjoitustavassaan alati muistuttaen Fiken mamselin: "Kunnioittavasti ja nöyrästi piirtäen".
Agneta soimasi tietysti joka päivä itseään siitä, että täten petti sekä äidin että täti Fagerhjelmin ja Susenin. Mutta istuttuaan koko iltapäivän koruompeluineen sotaneuvoksen syreenimajassa ja oksien välitse kurkisteltuaan Susenin ihailijoita Netti tädin väsymättömällä tunteellisuudella ääneen lukiessa rouva Cottinin "Mathildea" — ei hän voinut iltasella, vaikka henki olisi mennyt, olla pistäytymättä leipuri Ullan luona kuulemassa, oliko "kotoa" mitään kuulunut… Kirjeet jalosukuiselle ja siveälle neiti Agneta Skyttelle käärittiin nimittäin paperiin ja osotettiin mamseli Fikenin serkulle, Ullalle, jolla oli pieni leipuriliike sotaneuvoksen talon viereisessä talossa. Siten ei kukaan saanut vihiä Agnetan suuresti laajenneesta kirjevaihdosta.
Vaan Susen ja Netti täti eivät voineet käsittää, miksi Agneta joskus kaikista liikuttavimmissa kohdissa "Mathildessä" äkkiä antoi työn pudota helmaansa ja jäi tuijottamaan eteensä suurilla haaveksivilla silmillä, mitkä hän sitten sulki hymyillen — hymyillen niin hellää, valoisaa ja onnellista hymyä että vanha rouva Cottin ei varmaankaan koskaan elämässään ollut houkutellut esille sellaista.
"Agneta"! huusi Susen ja kutkutti virkkineulallaan häntä niskaan. "Mitä se taasen on?…"
Mutta täti Ekebäck katsahti ylös pyöreiden silmälasien yli ja käänsi vartaallaan lehteä.
"Unelmia", sanoi hän hajamielisesti. Ja sitten — lähemmin tarkastaen Agnetaa, joka punastui äkkiä ja alkoi ommella kuin henkensä edestä — suopeasti ja veitikkamaisesti hymähtäen:
"Nuoruuden unelmia!…"
XVI
Aamulla heinäkuun 20 p:nä seisoivat Beata ja Karin Maria puutarhassa sokeriherneitä poimimassa. He seisoivat kahden puolen kaitaista penkkiä, jossa kellanvihreät, hontelot herneenvarret kiemurtelivat keppejä myöten ylöspäin ja punoutuivat niin tiheäksi verkoksi, ettei Beata puhutellessaan Karin Mariaa nähnyt hänestä muuta kuin valkosen päähineen. Mitä Karin Mariaan tuli, oli keskustelu senlaatuista, ettei hän puolestaan ollenkaan halunnut katsoa sisareensa.