Beata seisoi nimittäin ja "ihmetteli", — jota jo oli tehnyt kuukauden ajan — mitä se Niilo Olavi Stjerne oikeastaan haki Munkebodasta.
Viimeksi hän oli ollut heillä eilen illalla ja kun he aterian jälkeen olivat koko perhe saattamassa vähän matkaa kulki hän kaukana muiden jälessä hevosensa ohjat käsivarren ympärillä ja Karin Maria rinnallaan. Mitä kumman kummaa he olivat jutelleet? Beata pisti nenänsä niin kauas herneen varsien väliin kuin sen suinkin sai, vaan näki niinkuin ennenkin valkoisen päähineen vaan ja Karin Marian puolihansikkaisiin puetut kädet, mitkä hiljaa poimivat ohuita, vihreitä palkoja.
"Luulisipa melkein että hän on rakastunut sinuun", sanoi Beata viimein harmistuneena.
Nyt Karin Maria vastasi. Hän sanoi säyseästi, vaan kuitenkin arvokkaisuudella:
"Olisiko se sitten niin ihmeellistä? Minähän olen ainoa, joka aina olen ollut häntä kohtaan ystävällinen".
"Aina"? ei Beata voinut hämmästyksestään huolimatta olla ivallisesti kysymättä.
"Niin", sanoi Karin Maria rohkeasti — hän käsitti että nyt oli aika tunnustaa. "Totta puhuen olen aina tuntenut kunnioitusta ja myötätuntoisuutta Stjerneä kohtaan".
"Hyvä Jumala, Karin Maria". Beata miltei vaipui herneiden väliin, niin uskomattomattomalta hänestä tämä petos tuntui. "Et suinkaan tarkoittane että sinäkin olet häneen rakastunut"?
Karin Maria oli nyt ottanut ensimäisen vaikean askeleen ja tunsi enemmän ja enemmän olevansa voiton puolella.
"Rakastunut", virkkoi hän hiukan venyttäen sanojaan, "siihen… siihen ei minulla juuri ole taipumusta…" Onneksi ei Beata nähnyt miten hän punastui. "Mutta minun täytyy suoraan tunnustaa, että olen näihin aikoihin, kun olemme niin usein olleet yksissä, ruvennut pitämään oikein paljon… paljon Niilo Olavista".